Nato vakautti Euroopan kylmässä sodassa laukaustakaan ampumatta – Venäjän uhka palautti sotilasliiton perusasioihin

Atlanttista sopimusturvaa ja ydinpelotetta tarvitaan jälleen
Turvallisuuspolitiikka

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla 1946 Fultonin pikkukaupunki Yhdysvaltojen Missourissa sai arvovaltaisia vieraita. 

Vaalit heinäkuussa 1945 hävinnyt Britannian entinen pääministeri Winston Churchill saapui puhumaan paikalliseen Westminster Collegeen presidentti Harry S. Trumanin houkuttelemana. 

Sotapääministeri oli puheessaan syvästi huolissaan Neuvostoliiton toimista itäisessä Euroopassa. 

– Stettinistä Itämereltä Triesteen Adrianmerelle on laskeutunut rautaesirippu mantereen poikki, Churchill lausui kylmän sodan kuuluisat saatesanat. 

Vaikka välissä on 76 vuotta ja poliittinen maantiede muuttunut, Churchillin luonnehdinta kuvaa hyvin myös Eurooppaa juuri nyt. 

Ilmapiiri toisen maailmansodan jälkeisessä Eurooppa oli kireä ja levoton.  

Saksan miehityksestä ja hallinnosta oli kiistelty pitkään ja neuvostojohtaja Josif Stalin päätti testata länttä laittamalla Länsi-Berliinin saartoon kesäkuussa 1948. 

Berliinin saarto vei Yhdysvallat ja Neuvostoliiton vakavan yhteenoton partaalle. Yhdysvalloissa Trumanin hallinnossa kypsyi ajatus Euroopan ja Yhdysvaltojen välisestä liitosta, joka sitoisi Yhdysvallat Länsi-Euroopan turvallisuuden vahvistamiseen. 

Länsi-Euroopan maat olivat valmiita kollektiiviseen turvallisuusratkaisuun. Maaliskuussa 1948 Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Alankomaat ja Luxemburg allekirjoittivat Brysselin sopimuksen. Sopimus perustui kollektiiviseen puolustukseen: muiden oli pakko auttaa hyökkäykseen kohdistunutta maata. 

Atlantin takana Trumanin hallinto lisäsi sotilasmenoja ja kehotti republikaanivaltaista kongressia harkitsemaan sotilaallista liittoa Euroopan kanssa.  

Toukokuussa 1948 republikaanisenaattori Arthur H. Vandenburg ehdotti päätöslauselmaa, jossa ehdotettiin turvallisuussopimusta Länsi-Euroopan kanssa. Päätöslauselma hyväksyttiin ja neuvottelut Pohjois-Atlantin sopimuksesta alkoivat. 

Pohjois-Atlantin sopimus allekirjoitettiin Washingtonissa 4. huhtikuuta 1949. Sopimuksessa Yhdysvallat, Kanada, Belgia, Tanska, Ranska, Islanti, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Norja, Portugali ja Yhdistynyt kuningaskunta sitoutuivat pitämään hyökkäystä yhtä vastaan hyökkäyksenä kaikkia vastaan. 

Vaikka Pohjois-Atlantin sopimus loi liittokunnan, tehokasta sotilaallista rakennetta sillä ei vielä ollut. Sitä ryhdyttiin rakentamaan kuitenkin ripeästi Neuvostoliiton räjäytettyä ensimmäisen atomipomminsa elokuussa 1949.  

Pariisiin perustettiin sotilaallinen esikunta, jonka johtoon tuli liittoutuneiden joukkoja toisessa maailmansodassa komentanut kenraali Dwight D. Eisenhower. Hieman myöhemmin Pariisiin perustettiin myös pysyvä sihteeristö. Liittokunnan ensimmäiseksi pääsihteeriksi valittiin brittiläinen lordi Hastings Ismay.  

Naton päämaja on sijainnut Brysselissä vuodesta 1967. ( LEHTIKUVA / AFP / VALERIA MONGELLI)

Jo pian Natolla oli edessään liittokunnan ensimmäinen laajeneminen. Vuonna 1952 jäsenet sopivat Kreikan ja Turkin jäsenyydestä.  

Turkin jäsenyyttä puolsivat maan ja sen hallitsemien Turkin salmien strateginen sijainti. Myös vahva sitoutuminen Korean sotaan ja Eisenhowerin myönteinen suhtautuminen vaikuttivat asiaan. 

Kolme vuotta myöhemmin eteen tuli vielä merkittävämpi askel, Länsi-Saksan liittyminen sopimukseen. 

Saksan aseistaminen vain vuosikymmen natsivallan kaatumisen jälkeen oli poliittisesti mitä kiperin kysymys. Varsinkaan Ranskaa asia ei innostanut. Yhdysvallat piti kuitenkin Länsi-Saksan uudelleenmilitarisointia ehdottoman välttämättömänä Neuvostoliiton mahdollisten laajentumisyritysten estämiseksi.  

Kun amerikkalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset joukot lopettivat toukokuussa 1955 muodollisesti sotilaallisen miehityksensä Länsi-Saksassa, maa liitettiin lähes saman tien Naton jäseneksi. 

Neuvostoliiton vastaus tuli salamana: Naton vastavoimaksi perustettiin 14. toukokuuta 1955 Neuvostoliiton ja sen Itä-Euroopan satelliittivaltioiden muodostama Varsovan liitto. Euroopassa oli nyt kaksi vahvaa sotilaallista blokkia, jotka vahtivat haukkana toisiaan jatkuvassa valmiudessa suursotaan. 

Saksan liittyminen Natoon vahvisti liittokuntaa merkittävästi. Parin vuoden sisällä Länsi-Saksa tuotti Naton riveihin kymmeniä tuhansia sotilaita, vaikka aloitti urakan tyhjästä.  

Saksan nopeaan nousuun merkittäväksi Nato-maaksi vaikutti vahvasti länsi-integraatiota kannattanut liittokansleri Konrad Adenauer.  

– Älä unohda, että olen ainoa saksalainen kansleri koskaan, joka on asettanut Euroopan yhtenäisyyden oman maansa yhtenäisyyden edelle, Adenauer lausui ranskalaisdiplomaatille vuonna 1954. 

Kymmenessä vuodessa liittotasavallan armeijasta Bundeswehristä tuli Naton puolustusvoimien selkäranka Euroopassa. Puolustuksessaan Nato ryhtyi toteuttamaan niin sanottua eteentyönnetyn puolustuksen strategiaa, puolustuksen sijoittamista mahdollisimman kauas itään. 

Ensimmäisessä vaiheessa Naton pääpuolustuslinja sijaitsi vielä melko lännessä Rein–Ijssel-linjalla. Puolustuslinja siirtyi idemmäksi Weser- ja Lech-joille heinäkuussa 1958 ja syyskuussa 1963 jo myötäilemään rautaesiripun rajaa. 

Strategisesti erityisen tärkeäksi alueeksi nousi niin kutsuttu Fuldan aukko, Itä-Saksan ja Frankfurt am Mainin välinen laaja alanko, josta Varsovan liiton panssaridivisioonien ennakoitiin vyöryvän kohti länttä.  

Uhkakuva suuresta panssarivaunutaistelusta Fuldan aukossa hallitsi Naton sotilaallista suunnittelua läpi kylmän sodan vuosikymmenten.  

Naton ja Varsovan liiton sotajoukkojen yhteenottoa kylmän sodan vuosina ei koskaan tullut. Eurooppalaisen suursodan tai kolmannen maailmansodan syttymisen esti viime kädessä ydinaseisiin perustuva kauhun tasapaino.  

Vuoden 1962 Kuuban kriisissä maailma kävi kuitenkin ydinsodan partaalla, kun Neuvostoliitto yritti sijoittaa joukkoja ja ydinohjuksia Kuubaan vastauksena Yhdysvaltojen Turkkiin sijoittamiin keskimatkan Jupiter-ydinohjuksiin. 

1970–80-luvun vaihteessa ilmapiiriä kiristivät niin kutsutut euro-ohjukset. Vastavetona Neuvostoliiton keskipitkän kantaman SS-20-ydinohjuksille Nato päätti 1979 sijoittaa amerikkalaisia keskimatkan Pershing-ohjuksia ja risteilyohjuksia Länsi-Saksaan ja muualle Eurooppaan. 

Joulukuussa 1987 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov sopivat keskimatkan ohjusten hävittämisestä, ja näin tehtiinkin.  

Omia ydinaseita Natolla ei edelleenkään ole. Liittokunnan Euroopassa olevat ydinaseet ovat Yhdysvaltojen Natolle korvamerkitsemiä lentokoneesta pudotettavia taktisia ydinaseita, tyyppinimeltään B61. 

Pommit on sijoitettu lentotukikohtiin viiteen Nato-maahan: Belgiaan, Hollantiin, Saksaan, Italiaan ja Turkkiin ja niitä on tiettävästi yhteensä 100–150. Sen päälle tulevat Britannian ja Ranskan omat ydinaseet, mutta Ranskan ydinaseet eivät ole Naton komentojärjestelmän piirissä. 

Naton B61 -ydinaseet sopivat esimerkiksi F-35-hävittäjistä pudotettaviksi. (LEHTIKUVA / AFP / ROBERT ATANASOVSKI)

Vuonna 1966 sotilasliitto kohtasi historian ensimmäisen suuren kriisinsä.  

Ranskan presidentti Charles de Gaulle yllätti liittolaisensa ilmoittamalla, että Ranska lopettaa asevoimiensa asettamisen Naton käyttöön ja häätää Naton ja sen jäsenmaiden pois maastaan.  

Vuosien mittaan Ranska oli joutunut hakauksiin lähes kaikkien Nato-liittolaistensa, erityisesti Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa. Sotilaallisiin kysymyksiin liittyneet riidat pahenivat 1960-luvun alkuvuosina ja johtivat lopulta Ranskan dramaattiseen ulosmarssiin. 

Ranskan vetäytyminen oli haaste ja uhka Naton koko olemassaololle. Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson oli tyrmistynyt asiasta.  

De Gaullen veto pakotti kaikki jäsenvaltioiden joukot pois Ranskasta ja Naton oli siirrettävä päämajansa Pariisista Brysseliin. Ranska ei kuitenkaan vetäytynyt Naton poliittisesta yhteistyöstä.  

Ranskan linja muuttui vasta 43 vuotta myöhemmin keväällä 2009, kun presidentti Nicolas Sarkozy ilmoitti Ranskan liittyvän takaisin Naton komentojärjestelmään.

– Meidän täytyy lopettaa luulottelu, että voimme suojella jotain piilottamalla päämme hiekkaan, Sarkozy totesi. 

Laajentumisrintamalla Natossa oli pitkään hiljaista. Espanja liittyi Naton perussopimukseen ja poliittisiin elimiin vuonna 1982, mutta komentorakenteeseen täysimääräisesti vasta vuonna 1999.  

Maassa järjestettiin jäsenyydestä jopa jälkikäteinen kansanäänestys vuonna 1986, jolloin 52,5 prosenttia espanjalaisista kannatti jäsenyyttä. 

Kylmän sodan päättyminen aiheutti Natolle eksistentiaalisen kriisin: mihin läntistä sotilasliittoa enää tarvittiin Neuvostoliiton hajottua ja sen johtaman Varsovan liiton lopetettua toimintansa?  

Entisissä Neuvostoliiton alusmaissa haluttiin kuitenkin Naton suojiin, koska Neuvostoliiton seuraajavaltioon Venäjään ei luotettu. Lännessä ajateltiin puolestaan Naton tuovan entisiin kommunistimaihin vakautta ja demokratiaa.  

Naton laajenemisesta entisiin Varsovan liiton ja Länsi-Balkanin maihin tuli melko verkkainen prosessi. Tshekki, Unkari ja Puola otettiin jäseniksi vuonna 1999 ja Baltian maat, Romania, Bulgaria, Slovakia ja Slovenia vuonna 2004.  

Sittemmin Nato-perhe on kasvanut vielä Albanialla, Kroatialla, Montenegrolla ja Pohjois-Makedonialla. 

Puolustusliiton toiminnan painopiste siirtyi 1990-luvulla yhteispuolustuksesta kriisinhallintaan, jota oli tarjolla varsinkin Jugoslavian hajoamissodissa. 

Helmikuun 28. päivänä 1994 Nato ampui liittokunnan historian ensimmäiset laukaukset, kun Bosnian lentokieltoaluetta valvoneet Yhdysvaltain F-16-hävittäjät ampuivat alas neljä Bosnian serbijoukkojen vanhaa hävittäjäpommittajaa Banja Lukan yllä. 

Heinäkuussa 1995 tapahtuneen Srebrenican kansanmurhan jälkeen Nato ryhtyi ilmaiskuihin serbijoukkoja vastaan ja pakotti serbit Daytonin rauhansopimukseen joulukuussa 1995. 

Maaliskuussa 1999 Nato aloitti Jugoslavian pommittamisen estääkseen kansanmurhan Kosovossa. Kosovon pommittaminen on ainoa Naton sotaoperaatio, joka ei perustunut YK:n mandaattiin Venäjän vastustuksen vuoksi. 

Terrorismin torjunta nousi pitkäksi aikaa tärkeään rooliin Naton toiminnassa, kun terroristijärjestö al-Qaida iski syyskuun 11. päivänä 2001 New Yorkissa ja Washingtonissa.  

Iskut aktivoivat ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Naton viidennen artiklan mukaisen yhteispuolustuksen Yhdysvaltain Euroopan-liittolaisten aloitteesta. Ne sitoivat liittokunnan myös pitkäksi aikaa kriisinhallintaan Afganistanissa. 

Syyskuun 11. päivän iskut laukaisivat Naton viidennen artiklan. (LEHTIKUVA / AFP Doug Kanter)

Kuviot menivät uusiksi jälleen, kun Venäjä valtasi Krimin helmikuussa 2014. Painopiste palautettiin liittokunnan omalle alueelle ja yhteisen puolustuksen vahvistamiseen. Sotilaallista läsnäoloa Baltiassa ja Puolassa vahvistettiin. 

Madridin huippukokouksessa kesäkuun lopulla Nato-maiden johtajat hyväksyvät puolustusliiton uuden strategian, joka määrittää sen arvoja, roolia ja toimintaa noin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. 

Nykyisessä maailmantilanteessa puolustusliiton toiminnan painopisteistä ei tarvitse kuitenkaan kiistellä: edessä on panostaminen ydintoimintaan eli yhteisen puolustuksen vahvistamisen aika. 

Siinä kortensa kekoon kantavat myös tulevat uudet jäsenet Suomi ja Ruotsi, joiden turvallisuusratkaisulta Venäjän hyökkäys Ukrainaan vei pohjan pois.