Näkökulma: Punamulta saa uuden mahdollisuuden – keskustan korrekti menettely helpottaa luottamuslommon oikaisua
Epävireisesti pääministeri Antti Rinteen (sd.) johdolla soittanut viiden puolueen hallituskombo saa uuden mahdollisuuden.
Pääministeripuolue SDP päätyi yön yli nukuttuaan tekemään johtopäätökset, joille ei käytännössä ollut vaihtoehtoa.
Jos SDP ei olisi taipunut keskustan tahtoon pääministerin vaihtamisesta, suomalainen politiikka olisi saattanut myrkyttyä pahoin pidemmäksi aikaa.
Kannatuskatoa vastaan viime aikoina kamppailleille SDP:lle ja keskustalle olisi saattanut käydä rytäkässä todella huonosti, mikä molemmissa puolueissa tietenkin hyvin tiedostettiin.
Pääministeri Rinteen kohtaloksi koitui lopulta se, että Rinne kertoi Postin demarivetoisesta omistajaohjauksesta jopa eduskunnan edessä tarinaa, joka ei näyttänyt pitävän yhtä todellisuuden kanssa.
Hallituskriisi olisi voinut kenties jäädä syttymättäkin, jos Rinteen pääministerityöskentely olisi ollut muuten vakaata, johdonmukaista ja ennustettavaa.
Sitä se ei missään vaiheessa ollut, ja yllätyksiä tuli matkan varrella vastaan suurimman hallituskumppanin näkökulmasta yksinkertaisesti liikaa.
Uusi hallitus pyritään kokoamaan entiselle pohjalle pikavauhdilla reilussa viikossa, ja Rinne ottaa tunnustelijan vastuun itse.
Rinteen seuraajaksi SDP:n puolue-eliitti nostaa joko nykyisen liikenne- ja viestintäministerin ja SDP:n varapuheenjohtajan Sanna Marinin tai eduskuntaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin.
Marinia, 34, on nostettu mediassa hienoiseksi ennakkosuosikiksi, sillä hän tuurasi varapuheenjohtajana varsin hyvällä menestyksellä Rinnettä viime talvena tämän sairausloman aikana.
Jos tamperelainen on pyrkinyt peittelemään hinkuaan tasavallan merkittävimpiin poliittisiin tehtäviin, niin varsin heikosti hän on siinä onnistunut.
Mediassa on jo visioitu Marinin muodostamaa historiallista viiden naispuheenjohtajan hallitusta.
Saattaa kuitenkin olla, ettei Marinin ikä ja sukupuoli ole tällä hetkellä SDP:n pääministeripörssissä erityinen vahvuus: nuorista punavihreistä naispoliitikoista ei ole hallituspuolueiden paraatipaikoilla pulaa.
SDP:n murheena on pikemminkin se, kuinka pysäyttää duunarimiesten pako perussuomalaisiin. Miten se onnistuisi punavihreältä Marinilta, kun se ei onnistunut Rinteeltäkään?
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman, 37, on nuoresta iästään huolimatta jo kokenut kehäkettu.
Ryhmyrinä käydyt lukemattomat debatit ovat koulineet vantaalaisesta saliässän, jonka on mahdoton kuvitellakaan joutuvan liemeen opposition myllytyksessä.
Lindtmanilla olisi myös poliittista pelisilmää ja yhteistyökykyä, josta saattaisi olla apua luottamuksen palauttamisessa SDP:n ja keskustan välille.
Viime keväänä Lindtman hämmästytti kieltäytymällä ministerin paikasta Rinteen hallituksessa perhesyihin vedoten. Demareissa saattaa olla niitäkin, jotka pitivät hankalan työministerin salkun torjumista laskelmointina.
Toisaalta Lindtman lienee demarien sisäpiiriläisenä hyvin perillä omista mahdollisuuksistaan tehtävään. Taustasta ay-liikkeessäkään ja Hakaniemen hiljaisesta tuesta ei hankkeessa ainakaan haittaa ole.
Vaikka Rinne jatkaa SDP:n johdossa, ensi kesänä Tampereen puoluekokouksessa puheenjohtajan paikka on auki.
Millainen ”ruusujen sota” pääministerin paikasta syttyy, nähtäneen jo lähipäivinä. SDP:ssä kamppailu vallasta voi olla erittäin rumaa ja kovaa, kuten puolueen lähihistoriakin osoittaa.
SDP:n ja keskustan välille jää Rinteen kaatamisesta haavoja, joiden arpeutuminen kestää takuulla kauan.
Referenssiä voi hakea siitä, kuinka paljon keskustalaisen pääministerin Anneli Jäätteenmäen kaatumista ehdittiin parin päivän hallituskriisin aikana muistella.
Tapaus Jäätteenmäki ja sen keskustaan jättämät traumat vaikuttivat vielä 16 vuotta myöhemminkin tapaan, jolla keskusta epäluottamuksensa Rinnettä kohtaan ilmaisi.
Luottamuskriisin tyylilaji olikin nyt toinen.
Keskustan johtohenkilöt varoivat ärsyttämästä demareita yhtään enempää kuin oli aivan välttämätöntä, ja luottamuspula ilmaistiin niukimmin mahdollisimmin sanavalinnoin.
Tästä syystä puheenjohtaja Katri Kulmuni ehti saada lokaa niskaansa vaisusta johtamisesta, mutta lopputulos oli se, mitä keskustassa haettiinkin.
Keskustajohto kuittasi stoalaisella tyyneydellä myös Rinteen maanantai-illan uhmakkaan esiintymisen SDP:n puoluehallituksen kokouksen jälkeen.
Siinä kyse oli enää puhtaasta bluffista ja teatterista, joka oli suunnattu lähinnä pettyneille demariäänestäjille.
Rinteen ero tuo hallituspolitiikkaan uuden elementin, kun Rinne jää johtamaan SDP:tä ilmeisesti ministeriryhmän ulkopuolelta.
Vastaava kuvio nähtiin lyhyen aikaa Juha Sipilän (kesk.) pääministerikauden jälkeen ja Matti Vanhasen (kesk.) punamultahallituksen alkupuolella.
SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen (sd.) luotsasi tuolloin hallituksen kakkospuoluetta eduskunnan puhemiehen paikalta. SDP:n ministeriryhmää johti valtiovarainministeri Antti Kalliomäki, ja hallitusasiat hoituivat.
Rinteen kiinnostus oman hallitusluomuksensa aktiiviseen ”omistajaohjaukseen” saattaa tosin olla pykälää tai pariakin suurempaa kuin Lipposen harrastuneisuus keskustavetoiseen punamultakokoonpanoon.
Se, miltä punamultahallituksen tulevaisuus alkaa näyttää, riippuu myös kannatuskehityksestä: kääntääkö pääministerin vaihdos SDP:n ja keskustan kannatuskäyriä ylöspäin vai ei.
Jos SDP:n imago-ongelmat alkavat helpottaa ja keskustan kannattajat kokea hallituksen politiikan enemmän omakseen, yhteinen taival voi tasoittua tuntuvastikin.