Moni ruoantuottaja kokee itsensä sylkykupiksi ilmastokeskustelussa – onko suomalainen maatalous ilmaston kannalta ongelma vai osa ratkaisua?
Ilmastonmuutoskeskustelu on osoittautunut tunteiden sammioksi. Se ahdistaa, ärsyttää, hämmentää, pelottaa, saa syyttelemään ja puolustelemaan.
Syksyn aikana jylläsivät liha- ja maitoraivo sekä vastapoolina kasvismafiapuheet. Kun maaseutunuoret kuskasivat pari lehmää Helsingin keskustaan, seurasi somen sontamyrsky.
Kun taas ympäri maailmaa matkustellut, ilmastopoliitikkona esiintynyt vihreiden kansanedustaja joutui hetkeksi tikun nokkaan, useampi eturivin poliitikko vaati syyttelemisen lopettamista.
– Mikä muu on ratkaisu, jos ei maa- ja metsätalous yhdessä? Vain kasvit yhteyttävät. Tuottamalla ruokaa kestävästi korvataan muidenkin päästöjä, maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk.) sanoo painokkaasti.
Pihtiputaan Muurasjärvellä taivaalta puskee märkiä piikkejä. Sää on harmaa ja tanner loskainen, maisema on kuin lihaksi tullut ilmastonmuutos.
Hollannin tilalla päivä on pyörähtänyt käyntiin. On tehty aamukierto navetassa, ruokittu eläimet ja varmistettu, että kaikki on kunnossa.
Vanhassa navetassa on nuorta karjaa vajaa 150, uudemmassa robottipihatossa lypsäviä saman verran.
– Kahden navetan loukussa ollaan, isäntä Jyrki Hollanti naureskelee.
Suku tuli näille tanhuville 1900-luvun alussa. Hollannin isoisoisä alkoi pitää lypsykarjaa, viljellä maata ja hoitaa metsää.
Toiminta lepää edelleen samoilla kivijaloilla, mutta käytännössä kaikki on muuttunut.
Tilan ensimmäinen isäntä selvisi sisällissodasta hengissä, vaikka joutui vangiksi ja palasi puolta laihempana kotiin.
Pojanpojanpoika kamppailee toisenlaisten haasteiden edessä. Tuskin osasi esi-isä ajatella ruokapulan riivaamilla 20- ja 30-luvuilla, että jonain päivänä lihan- ja maidontuotantoa pidetään miltei rikollisena.
Hollannista tuli isäntä 19-vuotiaana. Ensin hän otti haltuunsa äidin kotitilan, omalla syntymäpaikalla tehtiin sukupolvenvaihdos myöhemmin, kun Katriina-vaimo astui kuvioihin. Koko ajan on menty eteenpäin yhteiskunnan vaatimusten mukana.
– Nyt yhtäkkiä ollaan sylkykuppeja, Hollanti murahtaa keinutuolissaan.
Välillä ottaa päähän, mutta sitäkin useammin surettaa ja huolestuttaa.
– Uskon, että näemme vielä ruokakriisin. Ei tarvita kuin joku ydinlaskeuma isolle viljelyalueelle. Öljyllä kikkaillaan, miksei ruuallakin. Miljoona ihmistä näkee jo nälkää.
Synkkää puhetta, mutta siihen on syynsä.
Hollannista tuntuu, että ymmärrys maataloutta ja maaseudun aluetaloutta kohtaan on hapertunut. Nekään, jotka vielä käsittävät ruoantuotannon merkityksen, eivät uskalla julkisesti puolustaa sitä.
– Hävetään ja pelätään leimautumista. Maanviljelijät itsekään eivät tohdi puhua kuin keskenään. Yleinen ilmapiiri on mennyt sellaiseksi, Hollanti sanoo.
Erityisesti harmittaa, että puhutaan vaahto suussa ilman asioiden suhteuttamista. Yhtä lohkoa osoitetaan sormella, mutta monta muuta unohdetaan.
Tiloilla on viimeisten vuosikymmenten aikana tehty valtavasti asioita eläinten hyvinvoinnin ja ympäristön hyväksi. Silti tuntuu, että monien asenteet pohjautuvat 50-luvulle.
– Elävätkö kissat ja koirat kaupunkien kerrostaloissa niille luonteenomaista elämää, Katriina Hollanti kuittaa väliin.
Jyrki Hollannin mielestä on käsittämätöntä, miten yhteiskunta hyökkää maaseutua vastaan. Keskusta ja Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliittokin tuntuvat kääntäneen selkänsä.
– Melkein naurattaa se, että vouhkataan suvivirrestä ja joulujuhlanpitopaikasta, mutta oikeasti isot asiat vaietaan kuoliaaksi, hän sanoo.
Maatalouden loppuessa pieniltä paikkakunnilta loppuu hänen mukaansa kaikki muukin: ei tarvita kauppoja, lvi-asentajia, lypsykonehuoltajia eikä lomittajia, esimerkiksi.
– Aktiiviviljelijät ovat maaseudun moottoreita. Kun he pistävät luukun kiinni, kokonaisia pitäjiä sammuu. Jäljelle jäävät vain sairaat ja vanhukset. Eikä sitä soteakaan saatu tehdyksi.
Hollantien Ville-poika valmistui agrologiksi ja on jo mukana perheyrityksessä. Miltä nuoresta näyttää alan tulevaisuus?
– Paremminkin ovat asiat olleet, mutta on mielenkiintoista nähdä, mihin tämä kehittyy.
Hän toteaa, että nuoret ovat valveutuneita ympäristöasioiden suhteen.
– Yksikään tuottaja ei halua pilata omaa maataan ja edellytyksiään harjoittaa ammattia.
Mutta se ilmastonmuutos. Maatalous puskee päästöjä siinä missä kaikki muukin inhimillinen toiminta.
Vaalalaisen Arvolan Karjapihan osakas Jukka Määttä toteaa, ettei ilmastonmuutosta pidä väheksyä. Hän toivoisi silti muihinkin päästölähteisiin pureuduttavan samalla innolla kuin maatalouteen.
– Maitoketjun ilmastovaikutuksista on enemmän tietoa kuin koko elintarviketuotantoketjusta yhteensä. Kuitenkin sen hiilipäästö edustaa yksittäisiä prosentteja kaikista Suomessa tuotetuista päästöistä.
Luonnonvarakeskuksen tutkija Perttu Virkajärvikin pitää ongelmallisena sitä, että huomio on kiinnittynyt niin vahvasti nautaan.
– Naudanlihan käyttöä kannattaa vähentää, mutta se ei riitä ilmaston näkökulmasta. On olemassa paljon tehokkaampia keinoja ilmastonmuutoksen torjumiseen, hän huomauttaa.
Virkajärvi muistuttaa, että esimerkiksi Unicafen päätös luopua kokonaan naudanlihasta on vaikutukseltaan sama kuin jos Helsingin Hanasaaren B-hiilivoimala olisi pois käytöstä kaksi tuntia vuodessa.
– Naudanlihasta luopumiseen verrattuna moninkertainen vaikutus saataisiin, jos siirryttäisiin vihreään sähköön tai pienipäästöisiin autoihin.
Maatalouden osuus Suomen laskennallisista kasvihuonepäästöistä on vuoden 2018 LULUCF-tietojen mukaan 11 prosenttia.
Tilastokeskuksen saman vuoden tietojen mukaan Suomessa tuotetaan hiilidioksidia kaikkiaan 56,5 miljoonaa tonnia vuodessa (0,14 prosenttia koko maailman hiilipäästöistä). Maatalouden osuus siitä on 6,3 miljoonaa tonnia.
Kolme neljäsosaa päästöistä syntyy energiasektorilla. Siitä puolestaan yli neljännes hulahtaa rakennusten lämmittämiseen. Teollisuusprosessien ja tuotteiden käytön osuus päästöistä oli kymmenen prosenttia.
Jos tarkastellaan hiilijalanjälkeä kuluttajien osalta, suurimman lohkon siitä haukkaa asuminen, toiseksi eniten muu kulutus, kolmanneksi liikenne ja matkailu ja vasta viimeisenä tulee ruoka.
Ruoallakin on toki iso ilmastomerkitys.
Vertailua vaikeuttaa se, että julkisuudessa pyörii kovin erilaisia lukuja tuotteiden hiilikuormista tai toisaalta siitä, miten hyvä hiilensitoja nurmi on.
Nautatuotteiden ilmastorasitukseen vaikuttaa esimerkiksi nurmen ja viljan suhde eläimen ruokinnassa tai se, tuottiko nauta maitoa vai kasvatettiinko se pelkästään pihviksi. Samoin mitä pidempi on naudan elinkaari, sitä pienemmäksi käy maito- ja lihakilon kuorma.
Arvolan Karjapiha osallistui Mtech Digital Solutionsin ja ProAgrian hankkeeseen, jossa tutkittiin maitotilan hiilikuormaa. Pyrkimyksenä oli mallintaa päästöjen laskentaa tiloilta syntyvää dataa hyödyntämällä.
Yhtenä hankkeen toteuttajana toimineen Pertti Meriläisen mukaan monelle tuottajalle on ollut ahaa-elämys tajuta, mikä oman tuotteen hiilijalanjälki on. Yhtä tärkeää on pystyä jatkossa laskemaan, pienentävätkö parannusmenetelmät sitä.
Jukka Määtän tilalla maitokilon ekvivalenttiluvuksi saatiin 0,98/tuotettu maitokilo. Euroopassa vastaavat luvut ovat 0,9–1,6. Suomessa keskiarvo on noin yksi, koko maailmassa taas 2,5. Afrikassa maitolitran päästö on peräti 6–7 hiilidioksidikiloa.
– Lukumme on kilpailukykyinen, mutta edelleen pitää tehdä töitä sen parantamiseksi, Määttä toteaa.
Hiilikuormaa voidaan pienentää esimerkiksi hinaamalla nurmen satotaso huippuunsa. Samoin lehmien tuotos pyritään saamaan mahdollisimman suureksi.
Korkeaan tuotokseen päästään pitämällä eläinten hoito ja terveys mahdollisimman hyvänä.
– Maidontuotannon hiilijalanjälki on 50 vuodessa puolittunut juuri karjan tuotoksen kasvamisen myötä, Määttä huomauttaa.
Myös pellolla on hoidettava asiat optimaalisesti.
– Nurmen määrä korreloi sen laatuun. Mitä enemmän, sitä parempaa, Määttä kertoo.
Tavoitteet ovat korkealla. Pyrkimyksenä on tuottaa hiilineutraalia tai jopa hiilinegatiivista ruokaa.
– Peltojen ja eläinten ohella maatilojen tehokkaat energiaratkaisut ovat kestäviä keinoja. Suomi voi näyttää muille maille suuntaa vähäpäästöisen ruuan tuottamisessa, Määttä uskoo.
Virkajärvi ei pidä realistisena ajatusta täysin hiilineutraalista tuotannosta, sillä turvamaiden päästöt ovat Suomessa isot.
– Osa tuotannosta onnistuu kuitenkin pääsemään lähelle sitä ja osa päästöistä voidaan kompensoida. Tulevina vuosina pystytään joka tapauksessa edistämään asiaa valtavasti. Sen sijaan täydellinen hillineutraalius vaatii suuria tuotanto- ja tukijärjestelmämuutoksia.
Suomalaiset tuottajat ovat Meriläisen ja Määtän mukaan motivoituneita ottamaan käyttöön ilmastoystävällisiä toimintatapoja. Niiden pitäisi kuitenkin olla taloudellisesti mielekkäitä: kustannuksia alentavia tai tuottoja lisääviä.
Esimerkiksi biokaasun tuotantoon tiloilla olisi hyvät mahdollisuudet, mutta laitteistot ovat niin kalliita, ettei kannattavuusalhossa rimpuilevilla tuottajilla ole mahdollisuutta niihin investoida.
Tarvittaisiin lisää tutkimustietoa nykytilasta ja menetelmistä, jotta kehitystoimenpiteet osataan kohdistaa oikein.
– Alkutuotannossa on mahdollisuus jopa hiilinielujen määrän kasvattamiseen perustuvaan ilmastoyrittäjyyteen, Määttä uskoo.
Negatiivinen julkinen keskustelu saattaa tosin syödä tuottajien motivaatiota panostaa uudistuksiin.
Määttä itse ei ole ottanut syyllisyyden taakkaa harteilleen, mutta moni kollega on. Hän toteaa, että tuottajat ovat muutenkin voimiensa äärirajoilla. Julkinen mollaaminen osuu siksi erityisen lujaa.
– Kannattaisi ottaa järki käteen, sillä joka päivä on syötävä. Vanhan viisauden mukaan anarkia on vain neljän syömättömän aterian päässä.
Maa- ja metsätalousministeri Leppä tuntee viljelijöiden ahdistuksen. Hän saa tuottajilta palautetta keskusteluilmapiiristä jopa enemmän kuin kannattavuudesta.
– Se on huolestuttavaa. Tietyt tahot ylläpitävät vääriä tietoja maatalouden ilmastovaikutuksista, ministeri harmittelee.
Erityisesti häntä kiusaa isojen ja pienten asioiden sekoittaminen.
– 80 prosenttia päästöistä tulee fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Fokuksen pitäisi olla niiden korvaamisessa.
Ilmastokeskustelu pyörii Lepän mielestä myös liikaa pelkän hiilen ympärillä.
– Pitäisi puhua kokonaisuudesta: ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävästä kehityksestä. Hiili on vain niistä yhden yksi kulma.
Leppä hämmästelee myös kritiikkiä, jonka mukaan Suomen EU:ssa maatalouteen esittämät lisärahat kielivät vanhakantaisuudesta.
– Miten voi olla, kun niiden edellytyksenä ovat uudet ilmastotoimet? Viljelijät ovat ratkaisevassa asemassa, mutta eivät voi tehdä uudistuksia, jos tili on tyhjä.
Kotimaassa on valmisteilla ohjelma, jolla edistetään biokaasun käyttöönottoa.
– Tarvitsemme elementtejä, jotka mahdollistavat tiloille kalliit investoinnit. Biokaasun tuotanto ja jakelu edesauttaisivat monia muitakin asioita kuten ravinnekierrätystä. Sillä on erittäin iso merkitys.
Hollannin tilalla on päästy iltapäivään. Isännällä on kiire kunnanhallituksen kokoukseen. Sitä ennen käydään kuitenkin navetalla. Tarkistetaan tilanne, aloitetaan ruokinta, vaihdetaan kuulumisia työntekijöiden ja harjoittelijoiden kanssa.
Hollannit palkittiin juuri Pihtiputaan vuoden yrittäjinä. Yhtenä perusteena oli, että he ovat tarjonneet työtä monelle vajaakuntoiselle. Siihenkin nykymaatiloilla on mahdollisuus, jos vain halua riittää.
Isäntäväen jutut ovat välillä kyntäneet syviä vesiä, otsat ovat vetäytyneet kurttuun, mutta navetalla ilmeet lientyvät. Vasikoita juottaessa alkaa väkisinkin leperryttää.
Navetassa on mittaria ja härveliä kuin isossa teollisuuslaitoksessa. Yläkerran valvomon näytöltä seurataan, mitä navetassa tapahtuu. Mitähän tilan perustaja sanoisi, jos näkisi tämän nyt?
Kun eräs Hollannin navetassa vieraillut vanha emäntä kertoi kokemastaan ystävilleen, nämä pitivät juttuja unennäkönä.
– Oma mummoni kertoi, miten uusi haapapuinen lypsykiulu tuntui kädessä kevyeltä. Se oli sen ajan edistystä. Kehitys on kulkenut harppauksin, Jyrki Hollanti sanoo.
Valvomon seinällä on tilaan tutustuneiden koululaisten piirustuksia. Yksi lehmä on varustettu viidellä utareella.
– Tulevaisuudessa kuulemma menee niin tehokkaaksi, Hollannit nauravat.
Nuorisolla ainakin vaikuttaisi olevan uskoa kotimaisen maidontuotannon säilymiseen.
Ministeriäkään se ei epäilytä yhtään.
– Suomalaisen ruuantuotannon laadulla, osaamisella ja turvallisuudella on aivan varmasti kysyntää. Se on tulevaisuuden ala, Leppä sanoo.
Tutkija Virkajärvikin painottaa, että Suomen on syytä kantaa vastuu oman kansansa ruokahuollosta.
– Meillä on runsaat vesivarat, maatalouden ravinnekierrot ovat hyviä, täällä ei raivata sademetsiä, soijaa käytetään vain vähän eikä antibiootteja syötetä turhaan. Olisi kohtuutonta, jos Suomi alkaisi tuoda ruokaa sieltä, missä päästöt ovat suurempia tai ympäristövaikutukset muuten haitallisempia.
Reportaasi on ilmestynyt alun perin Suomenmaan kuukausilehdessä 10.1.2020. Voit tilata lehden täältä .