"Mitä sinä, tyttö, sodasta tiedät?" – Naiskirjailijan sotakuvausta luetaan kuin piru Raamattua, Katja Kettu tietää
– Tämä saa olla minun viimeinen kirjani.
Katja Kettua tuskastutti. Elettiin vuotta 2011 ja kirjailija työsti vimmalla kolmatta romaaniaan.
Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat jääneet vähäiselle huomiolle, eikä kustantaja odottanut kummoisia kolmanneltakaan teokselta. Kirjakauppoihin teosta tilattiin varsin vähän.
– Se on tosi turhauttavaa, kun teet kolme vuotta valtavasti töitä ja sitten kirjasi elää vain muutaman kuukauden joulun alla, kun jotkut ihmiset ostavat sitä, Kettu sanoo nyt.
Kolmas kirja teki kuitenkin yllätykset. Syksyllä 2011 ilmestyneestä Kätilöstä tuli jättimenestys.
– Ihmiset vain alkoivat lukea sitä, ja arvioissakin sitä kehuttiin. Kirjakaupat lisäsivät yhdessä yössä tilauksiinsa muutaman nollan lisää, Kettu naurahtaa.
Sen jälkeen kaikki onkin ollut toisin.
Nykyään Kettu kiertää kolmasosan vuodesta ulkomailla markkinoimassa teoksiaan ja antamassa haastatteluja tiedotusvälineille. Haastattelupäivää seuraavalla viikollakin hän on lähdössä Puolaan, heti sen perään Venäjälle.
Kätilöstä on tehty teatteriesityksiä ja Antti J. Jokisen ohjaama koko illan elokuva. Viimeisimmän teoksensa Yöperhonen Kettu kirjoitti muun muassa lentokentillä ja hotellihuoneissa, ja siitäkin tuli menestys niin Suomessa kuin Euroopassakin.
Ketun kirjailijatarina onkin varsin onnekas, minkä hän myöntää itsekin. Suomessa suurin osa kirjailijoista elää jatkuvasti apurahojen varassa, eivätkä kaikki saa niitäkään.
Menestys ei kuitenkaan ole ilmaista. Kettu sanoo kärsivänsä jatkuvasta ajanpuutteesta, liian vähäisestä yhdessäolosta perheensä kanssa, ainaisesta aikatauluttamisesta.
Ja siitä, ettei voi mennä Jäämerelle tai vaeltamaan milloin haluaa, hän kirjoittaa haastattelun jälkeen vielä sähköpostilla perään.
Pahinta Ketun mukaan on se, että kirjoittaminen kärsii. Ja myös tietynlainen yksinäisyys. Kun kirjailija menestyy, toiset kirjailijat ajattelevat helposti, ettei kollegiaaliselle tuelle ole niin tarvetta.
– Tsemppi ja tukeminen ovat vähentyneet. Minulla on kuitenkin yhä olemassa sama epävarmuus kuin ennenkin, että miten seuraava kirjani otetaan vastaan. Vaikka kaksi viimeisintä ovatkin menestyneet, ei se ole itsestäänselvää, että seuraavankin kohdalla käy niin, Kettu valottaa.
– Mutta toisaalta tässä työssä on se ihana etu, että voin mennä aamuyöllä parvekkeelle kuuntelemaan, kun mustarastaat laulavat. Kirjoitan nimittäin paljon öisin.
Tässä työssä on se ihana etu, että voin mennä aamuyöllä parvekkeelle kuuntelemaan, kun mustarastaat laulavat.
Suomalaisten naiskirjailijoiden menestyksestä on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana suoranainen ilmiö.
Ketun ohella nimekkäimpiin menestyjiin kuuluu Sofi Oksanen, joka on saavuttanut etenkin teoksellaan Puhdistus useita arvostettuja palkintoja maailmalla.
Tampereen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorin Saija Isomaan mukaan Ketun ja Oksasen menestys on osa kansainvälistä kirjallisuusalan trendiä, jossa naiset ovat alkaneet kirjoittaa vaikeista aiheista kuten sodasta ja saavuttaneet sillä mainittavaa menestystä.
– Sota on yleensä hyvin miehinen asia, mutta tänä aikana on selvästi tarvetta naisten kirjoittamalle näkökulmalle. Meillä Suomessa Kettu ja Oksanen kirjoittavat uusiksi lähialueiden traumaattista ja vaiettua historiaa uudenlaisesta näkökulmasta, Isomaa sanoo.
Menestyvien naiskirjailijoiden ilmiölle on ominaista näkyvyys ja hyvä julkisuudenhallinta, korostaa Itä-Suomen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Risto Turunen.
Ominaista on myös se, että kirja elää monissa eri medioissa kuten teatterissa ja elokuvassa.
– Se osittain näkyy myös nykykirjailijoiden teksteissä. Niissä on kohtausmainen tapa rakentaa kerrontaa, joka muistuttaa hieman elokuvien käsikirjoitusten piirteitä.
Ilmiö on Turusen mukaan ollut havaittavissa jo aiemminkin, vaikka se onkin voimistunut ja kansainvälistynyt viime vuosina.
Ketun ja Oksasen edeltäjiksi Turunen nimeää muun muassa Anna-Leena Härkösen, Anja Snellmanin ja Rosa Liksomin, jotka kukin toivat persoonallaan väriä suomalaiseen kirjailijakenttään 1980- ja 1990-luvuilla.
– Kyllähän ilmiö kertoo myös siitä, että naiskirjailijat ovat vapautuneet. Hyvin miehinen kirjailijakenttä on murtunut ja lasikatto särkynyt, Turunen tähdentää.
Hyvin miehinen kirjailijakenttä on murtunut ja lasikatto särkynyt.
”Mitä sinä tyttö sodasta tiedät.”
Siihen asenteeseen Katja Kettu sanoo törmänneensä aina silloin tällöin. Naiskirjailijan kuvausta sodasta luetaan hänen mukaansa helposti kuin piru Raamattua. Nainen myös leimataan helposti julkisuudenkipeäksi, jos hän kirjoittaa hätkähdyttävistä aiheista.
Se luo kovan paineen olla pari piirua uskottavampi kuin samasta teemasta kirjoittavat miespuoliset ikätoverit.
– Vähemmän sitä tytöttelyä kyllä enää kuulee. Ehkä minulla on jo vähän näyttöä osaamisesta, ja se sulkee suut, Kettu huomauttaa.
Kirjailijoiden keskuudessa Kettu sanoo kokevansa kohtalaista tasa-arvoa. Kummallisena hän kuitenkin pitää sitä, että esimerkiksi television visailu- ja hupailuohjelmissa ei juuri naiskirjailijoita näy. Jaritervot, karihotakaiset ja miikanousiaiset ovat niissä vakituisia kasvoja.
– Miehellä on enemmän tilaa olla vitsikäs, mutta silti myös uskottava ja vakavasti otettava kirjailija.
Sodasta Kettu sanoo kirjoittavansa siksi, koska se on niin olennainen osa hänen sukunsa ja lähiympäristönsä menneisyyttä.
Ketun molemmat isoisät olivat sodassa. Molemmat myös palasivat elävinä. Toinen selvisi rankoista sotakokemuksista kohtuullisen hyvin, toinen kärsi loppuikänsä ja päätyi lopulta itsemurhaan.
– En ole pelkästään oman elämäni summa, vaan vanhempieni ja heidän vanhempiensä elämän ja kokemusten summa. Se, mitä Suomessa on tapahtunut isovanhempieni nuoruudessa, liittyy myös minun elämääni.
– Minua kiinnostaa ihan pohjattomasti se, miksi olen tällainen, miksi elän tällaisessa maassa, miksi ihmiset Suomessa elävät näin kuin elävät, miksi ihminen menettää sodassa empatiakykynsä vihollisena olevaa toista ihmistä kohtaan. Ne tulevat esiin myös kirjoissani.
Professori Isomaan mukaan Ketun mainitsema oman menneisyyden ja identiteetin etsintä leimaa suomalaista kirjallisuutta kautta vuosikymmenten.
Kalevalasta, Runebergin runoista ja Aleksis Kiven teksteistä lähtien suomalainen kirjallisuus on aina pohjimmiltaan pureutunut pohtimaan sitä, keitä me täällä Suomessa olemme, mistä tulemme, millainen on historiamme.
Samalla kirjallisuus on aina uusintanut edeltävien aikojen kuvaa ja käsityksiä.
1800-luvulla kirjallisuus osallistui hyvin keskeisesti kansallisen identiteetin luomiseen tuomalla esiin ideaalia esimerkiksi siitä, millaista on olla suomalainen talonpoika.
1900-luvun alkupuolella yhteiskunnan kahtiajakautuminen ja kansalaissota asettivat kirjallisuudessa runebergiläiset ihanteet kritiikin kohteeksi.
Sotavuosien yksi tärkein kuvaaja Väinö Linna puolestaan rikkoi ideaalin käsityksen suomalaisesta sotilaasta korostamalla jermuilua ja kapinahenkeä.
Yhtenäisyyden teema pirstaloitui lukemattomiin osiinsa 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Silti niissä säilyi sama teema: keitä me muuttuvan ja murrostaan läpikäyvän suomalaisen yhteiskunnan asukit olemme.
– Ketun Kätilö on puolestaan ihan uusi tapa pohtia samaa teemaa. Kaikki sankarilliset teemat ovat poistuneet, ja siinä nostetaan esiin vaiettuja aiheita, kuten saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita, Isomaa sanoo.
– Kirjailijalla ei itsellään ole aikalaiskokemusta sodasta, joten hän voi nostaa esiin sellaisia teemoja, joita aikaisemmat sukupolvet eivät ole kyenneet tai voineet käsitellä, hän lisää.
Kaikki sankarilliset teemat ovat poistuneet, ja esiin nostetaan vaiettuja aiheita.
Melankolia on yksi suomalaisen kirjallisuuden peruspiirteitä.
Risto Turusen mukaan se periytyy Aleksis Kiveltä ja elää suomalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa läpi vuosikymmenten. Vielä leimallisempaa Turusen mielestä on suomalaisen kirjallisuuden ominaispiirre, jossa humoristisuus ja melankolinen nostalgia kulkevat käsi kädessä.
– Kiven Oravan laulussa melankolinen nostalgia soi kaikkein puhtaimmin. Muissa teksteissä näkyy myös itseironinen kuvaus suomalaisista itsepäisinä pölkkypäinä.
Näkyvimmin ominaispiirre esiintyy Turusen mukaan Joel Lehtosen, Maiju Lassilan, Aino Kallaksen, Maria Jotunin, Eino Leinon ja Pentti Haanpään tuotannoissa.
Nykykirjailijoista hän nostaa esiin Kari Hotakaisen ja Jari Tervon, joita pidetään usein huumorimiehinä, mutta samalla heidän teoksissaan on hyvinkin totinen ja melankolinen pohjavire.
– Katja Ketulla teema toistuu taas omanlaisesta näkökulmasta. Hänen teoksissaan huumori on groteskia. Melankolia on kuitenkin taustalla vahvasti mukana.
Suomalaisella kirjallisuudella menee sekä Ketun että tutkijoiden mukaan tänä päivänä hyvin.
Kettu iloitsee etenkin siitä, että markkinoilla näkee niin monenlaisia kirjailijoita.
– Enää kirjallisuutta ei määritä yksi ainoa ja pakollinen realismi, vaan nähtävillä on eri genrejä fantasiasta ja kokeilevista tyyleistä lähtien.
Suomalaiset myös lukevat ahkerasti. Kirjoja ostetaan ja kulutetaan, kirjastot toimivat, kirjapalkinnot saavat paljon huomiota ja kirjallinen elämä on kaiken kaikkiaan näin pieneksi kansakunnaksi melko vilkasta.
Silti taivaalla näkyy tummia pilviä.
Nuoret lukevat entistä vähemmän, lukutaito rapistuu ja tekstien ymmärrys heikkenee. Onko suomalaisella kirjallisuudella enää tulevaisuutta?
Kettu ei kirjan kuolemaan usko. Välineet saattavat muuttua, mutta tavalla taikka toisella ihmiset hakeutuvat toisten ihmisten kertomien tarinoiden luo.
Enää kirjallisuutta ei määritä yksi ainoa ja pakollinen realismi.
Menestyvien ja vähemmälle huomiolle jäävien kirjailijoiden välinen kuilu saattaa kuitenkin jatkossa leventyä. Siitä on jo nyt merkkejä ilmassa.
Samaa mieltä ovat Turunen ja Isomaa.
– Kirjallisuus on paljon vanhempi käsite kuin sen väline kirja. Uskon, että kirjallisuus säilyy, vaikka kirja katoaisi. Ja täytyy muistaa, ettei elokuva lopettanut teattereita. Monenlaiset välineet voivat elää yhtä aikaa, Turunen sanoo.
Olennaista kaikkien mielestä on myös se, että kirjallisuutta on aina saatavilla Suomen kolmella kielellä.
– Mikään ulkomainen kirjallisuus ei pysty tavoittamaan täällä asuvien ihmisten elämää niin hyvin kuin täällä puhutulla kielellä kirjoitettu suomalainen kirjallisuus, olipa se sitten suomeksi, ruotsiksi tai saameksi, Isomaa perustelee.
Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 26.5. Lehden voi tilata täältä .