Lappiin vuodeksi muuttanut tubetähti: "Täällä olen tajunnut, kuinka Helsinki-keskeisesti asioista usein ajatellaan"
Spagettikastike höyryää vielä pannussaan, kun Inari Fernández nostaa sen pöytään.
Ikkunan takana Sodankylän Vuojärven maisema vaipuu entistä syvemmälle talvi-illan sineen. Pakkasta on yli 30 astetta.
– Tämä on tehty meidän saunan takana nyljetyn hirven jauhelihasta, Fernández selittää kastikkeestaan.
Vielä vuosi sitten Fernández asui Helsingissä eikä syönyt juurikaan lihaa. Helsingissä hän on elänyt aina opiskeluaikojaan lukuunottamatta.
– Dissasin kaikkea kehä kolmosen ulkopuolella olevaa, Fernández sanoo.
Nyt hän asuu kahden lapsensa ja espanjalaistaustaisen miehensä kanssa täällä, pienessä sivukylässä noin 40 kilometrin päässä Sodankylän keskustasta ja tarjoilee paikallisen metsästysseuran peijaisista ostamaansa hirvenjauhelihaa.
Kuinka tässä näin kävi?
Aluksi se oli vain vitsi.
Fernándezin perhe oli noin vuosi sitten menossa lomareissulle Lappiin. Matkalla he pysähtyivät ruokakauppaan Sodankylään. Siellä syntyi huumorilla idea, että mitä jos muuttaisimmekin tänne.
– Kun jatkoimme matkaa, katselimme mieheni kanssa ihan läpällä tien varressa olevia taloja. Sama vitsi jatkui koko loman ajan.
Perillä Fernández sattui lukemaan Lapin kansasta artikkelin muuttotappioista. Sen yhteydessä hän keksi, että Lappiin muuttamisesta voisi tehdä oman videosarjan YouTubeen.
Kotimatkalla hän oli suunnitellut jo mielessään käsikirjoituksen videosarjalle ja keksinyt, että joku Lapin kunta voisi lähteä hankkeeseen mukaan.
Perhettä ei paljon tarvinnut houkutella.
– Mieheni sanoi, että jos olet niin hullu, että saat hommattua meille jonkun projektin, niin hän kyllä lähtee mukaan. Lapset tietysti hihkuivat myös, että jee, muutetaan Lappiin.
Fernández on työskennellyt pitkään toimittajana ja vaikuttajamarkkinoinnin yrittäjänä.
Kotona Helsingissä hän kirjoitti suunnitelmansa paperille ja sopi Sodankylän kunnan edustajien kanssa tapaamisen matkamessuille. Puoli vuotta myöhemmin Fernández huomasi jo pakkaavansa tavaroita muuttolaatikoihin.
Taskussaan hänellä oli sopimus, jossa Sodankylän kunta sitoutuu maksamaan Fernándezille 2 500 euroa kuussa siitä, että hän tekee kerran viikossa videon YouTubeen perheensä elämästä Sodankylässä. Instagramiin hän tekee päivityksiä 4–5 kertaa viikossa. Sarjan nimi on #vaihtoehtovuosisodankylässä.
– Mieheni sai täältä vuoden sijaisuuden liikunnan- ja terveystiedon opettajana, löysimme tämän ihanan talon ja lapset pääsivät pieneen 40 oppilaan kyläkouluun. Kaikki vain loksahti paikoilleen.
Helsingin asunto laitettiin vuokralle ja Fernándezien muuttoauto kaartoi Sodankylän Vuojärvelle elokuussa 2019.
Videoblogista tuli menestys. Ennen Sodankylään muuttoa Fernándezin Äidin puheenvuoro -vlogilla oli ollut 34 000 tilaajaa, nyt lukema on yli 65 000. Yksittäisten videoiden katsojalukemat huitelevat 40 000–70 000 välillä. Kokonaisuudessaan sarjaa on katsottu 26 miljoonaa kertaa seitsemän kuukauden aikana.
– Sodankylän kunta ei olisi saanut mistään muualta tällaista näkyvyyttä 30 000 eurolla.
Fernández sanoo huomanneensa, että vaikuttajamarkkinointi on Suomessa varsinkin kuntien tilaamana vielä lapsenkengissään.
Hänen kaltaisillaan videoblogeilla voidaan hankkia näkyvyyttä ja positiivisia mielikuvia, mutta kunnan oma viestintä alkaa vasta siitä. Katsojille pitää hänen mielestään tarjota sitä, mitä luvataan.
– Parhaimmillaan homma menee niin, että kun vaikuttaja julkaisee sisältönsä, kunnan viestinnässä jatketaan samoista teemoista esitellen kiinnostavia näkökulmia, kuten mistä saa työpaikkoja ja mistä tontteja tai asuntoja.
Fernándezit asuvat Vuojärvellä vuokralla yli satavuotiaassa hirsitalossa, jonka omistaa kyläyhdistys.
Maaseutuelämä on avannut monella tavalla Fernándezin silmiä. Erityisesti hän on oppinut näkemään arvon monissa sellaisissa teemoissa, joita olisi ennen tullut helposti arvosteltua.
Helsingissä Fernández kertoo eläneensä minuuttiaikataulutettua elämää, jossa työ, harrastukset ja riennot määrittivät ajankäyttöä. Julkisia kulkuvälineitä hän käytti aina ja ajatteli, että kaikki muutkin voivat Suomessa tehdä niin.
– Täällä olen tajunnut, kuinka Helsinki-keskeisesti asioista usein ajatellaan. Jos ei ole ikinä kokenut sitä, että 40 kilometrin säteellä kodista ei ole juuri mitään palveluja ja bussi menee vain muutaman kerran päivässä, ei voi tajuta sitä, mitä vaikkapa yksityisautoilun rajoittaminen joillekin tarkoittaa.
Vuojärvellä Fernández kertoo viihtyneensä paremmin kuin hyvin. Jatkuva kiire on hävinnyt, tilalla on paljon aikaa perheen kanssa.
Ja luonto. Siitä Fernández sanoo nauttineensa paljon. Tunturit, metsien rikkumaton hiljaisuus, ylle kaartuvan tähtitaivaan käsittämättömyys, kaamoksen kauneus. Ne ovat vetäneet mielen hiljaiseksi.
Fernández on huomannut myös tavallisten arkirutiinien arvon. Puiden kantaminen, lumitöiden teko ja pitkien välimatkojen kanssa eläminen ovat tuoneet elämään ihan uudenlaista merkityksellisyyttä.
– Tunnen itseni tarpeelliseksi, kun lämmitän itse talon. Sen on ihan eri asia kuin että makaisin sohvalla, kaukolämpö tulisi patterista ja ruuat alakerran lähikaupasta.
– Kaupungissa käy helposti niin, että ihmiset eivät tavallaan tarvitse edes itseään, kun perusasiat tulevat automaattisesti.
Tunnen itseni tarpeelliseksi, kun lämmitän itse talon.
Inari Fernández
Fernández ei kuitenkaan halua väittää, että maaseutu olisi ihmiselle parempi paikka elää kuin kaupunki. Joku toinen voi kokea aivan päinvastoin.
Hän ei myöskään halua asemoida itseään poliittisesti millekään puolelle. Hän kuitenkin kokee, että maaseudun ihmisten elämä jää julkisessa keskustelussa pimentoon. Sitä hän haluaa avata viikoittain kymmenilletuhansille katsojilleen.
Fernández toivoisi maaseudun ääntä voimakkaammin keskusteluun myös ilmastonmuutoksesta puhuttaessa.
Fernández kertoo tehneensä hiilijalanjälkilaskelman elämästään sekä Helsingissä että Sodankylässä. Molemmista tuli lähes samanlainen tulos. Suurimmat päästöt maalla asuessa tulivat yksityisautoilusta, jolle ei ole maalla vaihtoehtoja.
Hän on myös käynyt videosarjansa nimissä tutustumassa paikallisten luonnonvara-alan edustajien työpäiviin. Työpäivät lammastilalla ja poroerotuksessa ovat tuoneet paljon perspektiiviä.
Fernández myöntää, ettei hänellä ollut aiemmin juurikaan tietämystä suomalaisesta ruuantuotannosta. Hän söi pääasiassa kasvisruokaa ilmastosyistä.
– Olen täällä ymmärtänyt ihan eri tavalla sen, kuinka ruokaa Suomessa tuotetaan ja miten paljon sen eteen tehdään töitä. Myös se oli hienoa, miten tärkeinä tapaamani tuottajat pitivät eläintensä hyvinvointia.
Ruoantuottajien syyllistämistä julkisessa keskustelussa Fernández ei ymmärrä.
– Moni heistä yrittää miettiä keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Eivät he voi kuitenkaan noin vain lopettaa lihatilojaan eli elämäntyötään, jos he ovat investoineet siihen jättimäiset summat rahaa. Päättäjien ja tutkijoiden pitäisi kehittää aktiivisesti keinoja ilmastoystävällisempään ruoantuotantoon. Tuottajia pitäisi kannustaa rakenteiden ja tukien kautta toimimaan uusilla tavoilla.
Fernández kaipaisi ruoantuotantoa koskevaan kahtiajakautuneeseen keskusteluilmapiiriin monimuotoisuutta.
Itse hän syö nykyään myös lähilihaa kuten poroa ja riistaa.
Kaupunkien ja maaseudun edustajien välisessä keskustelussa ääripäät huutavat kilpaa poteroistaan ja tyrskyt iskevät lujaa.
Fernándezin mielestä molemmista ääripäistä pitäisi tehdä tutustumisretkiä aidan toiselle puolelle.
– Moni tuntuu tajuavan, että ihmiskunta on ajamassa päin seinää ilmaston lämmetessä. Kukaan ei kuitenkaan haluaisi luopua omasta elämäntavastaan, siksi syyllinen etsitään muualta.
Liian isoa railoa hän ei kuitenkaan haluaisi asettaa ääripäiden väliin.
– Tarvitsemme lisää dialogia ja toistemme näkökulmien ymmärtämistä. Toivoisin, että voisin some-sisältöjeni kautta toimia jollain tavalla ymmärryksen siltana tässä keskustelussa.
Fernándezin ja Sodankylän kunnan välinen yhteistyösopimus kestää vuoden. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että projekti päättyy loppukesästä.
Mitä perhe aikoo sitten?
Fernándezilla tekisi mieli jäädä. Mieskin viihtyy, mutta kaipaisi toisaalta jo Helsinkiin lenkkiporukoidensa ja vakituisen työnsä luokse. Lapset ovat kotiutuneet Vuojärvelle erinomaisesti.
Pohdinnat tulevaisuudesta ovat perheellä vielä kesken.
– Kun olimme muuttamassa tänne, minulle sanottiin, että tulette aina olemaan niitä junantuomia. Ehkä näin on, mutta olemme kokeneet olevamme erittäin tervetulleita tänne.
Erityisesti mieltä on lämmittänyt paikallisten yhteisöllisyys.
Hiljattain Fernándezin 9-vuotias tytär jäi yksin seisomaan bussipysäkille kaukana kotoa 30 asteen pakkasessa, kun linja-auto ei huomannut häntä.
Fernández juoksi hätääntyneenä kysymään autoa lainaan kodin vieressä sijaitsevalla kylätalolla olleelta tuntemattomalta mieheltä. Mies antoi avaimet ja Fernández haki tytön kotiin.
– Olisinko koskaan kysynyt Helsingissä keltään tuntemattomalta autoa lainaan ja vielä saanut sen parinkymmenen kilometrin keikalle? En varmaankaan olisi, hän naurahtaa.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan kuukausilehdessä maaliskuussa 2020. Lehden voit tilata täältä .