Kuohuva vuosi 1968 jätti pysyvän jäljen historiaan – mutta mikä teki siitä erilaisen kuin muut?
Useimmat vuodet jäävät kellastumaan historian lehdille toisten kaltaistensa joukkoon.
Vuotta 1968 ajan patina ei ole himmentänyt. Maailmaa tasan 50 vuotta sitten ravistelleita tapahtumia ja tapahtumasarjoja muistellaan tänäkin päivänä. Yksikään toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista ei ole polttanut historiaan yhtä vahvaa jälkeä kuin ”hullu vuosi” 1968.
Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben mukaan vuosi 1968 kietoutuu kaikissa maissa maailmanpolitiikkaan. Neuvostoliitto oli vahvassa nousussa ja sen vaikutusvalta oli kasvanut.
– Voi sanoa, että siihen liittyy kaikissa länsimaissa vasemmistolaisuuden ja uusvasemmistolaisuuden nousu.
Vuoden 1968 alkaessa sota Vietnamissa oli jatkunut jo vuosia. Tammikuun lopulla tilanne maassa muuttui dramaattisesti.
Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama eli Vietkong ja Pohjois-Vietnamin armeija aloittivat suurhyökkäyksen vietnamilaisen uudenvuoden, Tet-juhlan aikaan.
Massiivinen sissi-isku päättyi Vietkongin ja Pohjois-Vietnamin sotilaalliseen tappioon. Se käänsi
kuitenkin yleistä mielipidettä vahvasti sotaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Maaliskuun lopulla Vietnamin
ryvettämä Yhdysvaltojen presidentti Lyndon B. Johnson ilmoitti, ettei pyri toiselle presidenttikaudelle.
Kolben mukaan Vietnamin sota uudelle sukupolvelle tärkeä kokemus. Televisio toi sodan kauhut ja mielenosoitukset kaikkien lähelle.
– Television vaikutus on dramaattinen koko opiskelijakulttuurin muotoutumisessa, hän muistuttaa.
Yhdysvalloissa vuoden 1968 kevät oli muutenkin synkkä.
Huhtikuun 3. päivänä yhdysvaltalainen musta kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King piti Memphisissä yhden kuuluisimmista puheistaan. Se jäi hänen viimeisekseen.
Seuraavana iltana ihmisoikeusaktivisti pistäytyi motellihuoneensa parvekkeelle. Vankilasta karannut taparikollinen ja rasisti James Earl Ray ampui Kingin väijyksistä kadun toiselta puolelta.
Vain kaksi kuukautta myöhemmin oli Yhdysvaltojen presidentiksi tähdänneen Robert Kennedyn vuoro. Kalifornian esivaalit juuri voittanut Kennedy ammuttiin losangelesilaisessa hotellissa.
Ampuja, palestiinalaistaustainen Sirhan B. Sirhan ei pystynyt antamaan tolkullista selitystä teolleen. Sitä hän sovittaa yhä vankilassa, nyt 74-vuotiaana.
1960-luvun lopulla aikuisikään tulleet suuret ikäluokat alkoivat rakentaa uutta sodan kokemuksista vapaata yhteiskuntaa.
Kolben mukaan näin syntyi sukupolvikapina, jossa nuorten tunnukset olivat erilaisia kuin heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa.
– Kolmas tekijä oli yleinen modernisaatio. Elintaso kasvoi maailmassa.
Kun modernisaation tarve, aatteellinen uudelleenarviointi ja globaali maailmanpolitiikan jännittyneisyys kohtasivat, syntyi erilaista liikehdintää, jossa nimenomaan nuoret sukupolvet lähtivät hakemaan pesäeroa edeltäviin, Kolbe muistuttaa.
Samoihin aikoihin nuoriso alkoi hakea vaikuttamiseen ulkoparlamentaarisia, nopeampia suoran toiminnan malleja.
– Oltiin tyytymättömiä parlamentaariseen koneistoon, joka sitä paitsi oli poliittisesti väärissä konservatiivisissa käsissä.
Keskustalaisessa opiskelijapolitiikassa tuolloin vaikuttanut tohtori Risto Volanen muistaa vuoden hyvin. Oli Prahan, Länsi-Saksan ja Pariisin kevättä.
Suomessa ensimmäinen liikahdus oli Jyväskylän ideologiaforum, jonne vieraaksi oli kutsuttu länsisaksalaisen opiskelijaliikkeen kuuluisa johtohahmo Rudi Dutschke.
– Häntä ammuttiin sitten pari viikkoa aikaisemmin, eikä hän päässytkään, Volanen muistelee.
Samoihin aikoihin Ranskassa kuohui. Toukokuun kolmantena Sorbonnen yliopiston opiskelijat aloittivat mellakoinnin Pariisin Latinalaiskorttelissa. Katukiviä heiteltiin, kyynelkaasua käytettiin ja kuusisataa opiskelijaa pidätettiin kuulusteluja varten.
Uutta Ranskan vallankumousta ei nähty, vaikka monet sellaista odottivatkin. Opiskelijat protestoivat ehkä sittenkin enemmän oman perheensä porvarillisuutta kuin Ranskan yhteiskuntajärjestelmää vastaan.
Toukokuun 13. päivä alkoi kuitenkin yleislakko, johon osallistui lähes 10 miljoonaa ranskalaista. Julkinen liikenne pysähtyi, ja ranskalaiset joutuvat keksimään uusia keinoja arjesta selviytyäkseen.
Kun kimppa- ja peukalokyyteihin turvautuneet ranskalaiset joutuivat puhumaan toisilleen, Charles de Gaullen jäyhän konservatiivinen Ranska tuli tiensä päähän. Nuorta polvea ei sotamuistoissa piehtarointi enää kiinnostanut.
Kesällä 1968 Nigeriasta irtautuneessa Biafrassa sodittiin ja nähtiin nälkää. Yhdysvalloissa raivosivat Kingin murhan lietsomat rotumellakat.
Rautaesiripun takana Tshekkoslovakiassa koettiin vapauden huumaa.
Tammikuussa kommunistisen puolueen johtoon valittu uudistusmielinen Alexander Dubcek julisti ”ihmiskasvoista sosialismia”, kumosi ensi töinään lehdistösensuurin ja lisäsi kansalaisten vapauksia muutenkin. Alkoi Prahan keväänä tunnettu uudistusten kausi.
Sitä ei katsottu hyvällä Neuvostoliitossa ja muissa itäblokin maissa. Prahan kevään pelättiin leviävän muualle Itä-Eurooppaan, mikä tietäisi vaikeuksia kommunistivallalle.
Heinäkuussa Neuvostoliitto ja sen satelliitit Bulgaria, DDR, Puola ja Unkari lähettivät Tshekkoslovakian johtajille varoituksen. Siinä muistutettiin Varsovan liiton sotilasvoimasta ja yksipuoluejärjestelmän merkityksestä.
Heinäkuussa ja elokuussa järjestettiin uhkaukseksi tarkoitettuja massiivisia sotaharjoituksia Neuvostoliitossa, Puolassa ja Itä-Saksassa. Elokuun puolivälissä NKP:n politbyroo kokoontui kolmipäiväiseen salaiseen kokoukseen.
Elokuun 20. päivänä presidentti Urho Kekkonen lähti Laitialan kartanoon sorsajahtiin. Seuraavana aamuna puoliso Sylvi Kekkonen herätti hänet, kun Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovalev pyrki puheille.
Neuvostoliiton ja neljän muun Varsovan liiton maan joukot olivat miehittäneet Tshekkoslovakian yöllä. Tapahtumat olivat valtava järkytys Kekkoselle, joka tunsi oman työnsäkin idänpolitiikassa valuneen hukkaan.
– Kuljeskelen Linnassa, jossa olen nyt syksyn tullen asunut tähän päivään saakka, huoneesta toiseen masentuneena ja neuvottomana, hän kirjoitti päiväkirjaansa.
Tankkien jyrinä Prahan kadulla herätti Suomessakin mielenosoittajat Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle. ”Sosialismi kyllä, panssarit ei”, kuului viesti.
Suomalaiset kommunistit jakautuivat kahteen leiriin, kun SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen tuomitsi miehityksen jyrkästi.
SKP:n Neuvostoliitolle ehdottoman lojaali sisäinen oppositio perusti oman lehtensä Tiedonantajan ja alkoi kehittyä johtajansa Taisto Sinisalon mukaan nimetyksi radikaaliksi taistolaiseksi liikkeeksi.
Prahassa saatiin odottaa uutta kevättä syksyyn 1989, jolloin samettivallankumous vapautti tshekit ja slovakit Neuvostoliiton käsiohjauksesta ja kommunistivallasta.
Vuonna 1968 nuorten suhteellinen osuus suomalaisista oli huipussaan. Samalla jokin nuorison ajattelussa muuttui.
Sadankomitealainen pasifismi ja hippihenkinen idealismi saivat väistyä suoran toiminnan, anti-imperialismin, anarkismin, uusleninismin ja muiden jyrkempien suuntausten tieltä.
Koko opiskelijakenttää radikaali vasemmistolaisuus ei toki tuolloinkaan määrittänyt.
Risto Volanen muistuttaa, että ylioppilaskunnan johto oli tuolloin ”erittäin vanhanaikaisessa oikeistohenkisessä herrasväen virityksessä”. Keskustalaisilla kritiikki suuntautuikin ylioppilaskunnan uudistamiseen.
– Oltiin maalaispoikia, joille tärkeitä olivat opintososiaaliset kysymykset. Ei ollut opintotukea, ja asuntopula oli kova, Volanen muistelee.
Volasen mukaan vuonna 1968 Suomessa ryhdyttiin tosissaan kilpailemaan opiskelijaikään tulleiden suurten ikäluokkien sielusta.
Keskustalaiset opiskelijat haastoivat marxilaisuuden ja pärjäsivät Volasen mielestä kisassa melko hyvin, kun kokoomus ei saanut ääntään auki ja demarit lähtivät myötäilemään radikalisoitunutta vasemmistoa.
Pariisin toukokuun kotimaista sovellusta saatiin odottaa marraskuulle asti.
Opiskelijaoppositio marssi Vanhalle ylioppilastalolle ylioppilaskunnan satavuotisjuhlien alla ja otti oman talonsa symbolisesti haltuunsa.
Joku ikkuna meni rikki ja pari savupommia heitettiin. Ulkomaalaisiin esikuviinsa nähden demonstraatio jäi puitteiltaan vaatimattomaksi. Silti tapahtuma kasvoi myyttisiin mittoihin.
Laura Kolben mukaan painetta valtausmanööveriin oli syntynyt pitkin vuotta. Kun nähtiin, mitä opiskelijakollegat maailmalla tekivät, oli pakko keksiä itsekin jotain.
– Sopivasti kuin tarjottimella oli ylioppilaskunnan oma vuosijuhla, joka oli – kuten tänään sanottaisiin – tämmöinen perinteinen sivistyneistön pönötysjuhla, jota vastaan oli helppo agitoida joukkoja.
Monen porvarin pettymykseksi presidentti Kekkonen ei tuominnut Vanhan valtaajia, vaan osoitti entisenä opiskelija-aktiivina ymmärrystä heidän ajatuksilleen. Presidentti halusi ehkä myös estää nuorten kapinoinnin leviämisen laajemmiksi levottomuuksiksi.
Kolbe huomauttaa, että muualta järjestelmästä rohkaisua nuorille ei juuri tullutkaan. Yliopistomaailman opettajista kukaan ei noussut sankariksi, vaikka joku hieman yrittikin.
Volasen mukaan taistolaisliike sai kuitenkin Vanhan valtauksesta voimakasta nostetta.
Ylipolitisoituneella 1970-luvulla liike vaikutti vahvasti niin politiikassa, kulttuuriväen keskuudessa kuin yliopistomaailmassa.
Tasan 50 vuotta sitten maailmankartta näytti hyvin toisenlaiselta kuin nyt. Eurooppaa jakoi rautaesirippu, jonka itäpuolella oli vielä voimansa tunnossa oleva Neuvostoliitto satelliitteineen.
Kaikki ne, joilla on omia muistikuvia ja kokemuksia käänteentekevästä vuodesta, ovat jo vähintään kypsässä keski-iässä, tapahtumien ytimessä olleet suuret ikäluokat jo eläkkeellä.
Nykyisin kulttuurivasemmistolaisuuskin on monelle nuorelle pelkkää Ultra Bra -henkistä retroilua. Mutta missä kuohuvan vuoden perintö jäi elämään?
Kolben mielestä sen tärkeimpiä seurauksia oli valtiollisuuden lisääntyminen. Valtion ote lisääntyi yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, ja vallankumous kanavoitui puolueisiin eikä terroristiryhmiin, kuten Italiassa ja Länsi-Saksassa. Puolueiden ja etujärjestöjen Suomi lähti muotoutumaan 60-luvun maailmasta.
Merkittävintä Kolben mielestä on kuitenkin tapakulttuuriin liittyvä kulttuurivallankumous. Uusiksi menivät niin seksikäytännöt, lasten kasvatus kuin parisuhdekin. Naisliike nousi esiin, ja kulttuuriperinnöstäkin alettiin keskustella.
– Suomalainen yhteiskunta kesti opiskelijavallankumouksen ja suorastaan omi sen keskeisiä ajatuksia. Rakenteet eivät murtuneet, Kolbe summaa.
Artikkeli on alun perin julkaistu Suomenmaan viikkolehdessä 11.5.2018. Lehden voit tilata täältä.