Kommentti: Yhtenäisyys ja demokratia pelastivat Suomen – kannattaisiko politiikan teossa ottaa oppia sadan vuoden takaa?
Jotenkin merkillisen hyvältä tuntuu kuunnella vanhenevien poliitikkojen luotaavan mennyttä ja arvioivan nykypäivää.
Eräänlaisena jääränä, vastapuolen tyrmäävien kommenttien viljelijänä ja median vihaajana vallanvuosinaan tunnetuksi tullut Paavo Lipponen tuntui Jarin Korkin haastattelussa Ylen ykkösaamussa ilmentävän levollista valtiomiesmäisyyttä ja viisautta. Herkkyyttäkin.
Ehkä entisiltä pitkänlinjan päättäjiltä pitäisi useammin kysyä analyysiä maailmasta ja sen nykytilasta. Perspektiivi on pitkä, yleissivistys laaja, kokemus valtava ja näkemystä on ehtinyt kehittyä monelta katsantokannalta.
Lipposen kaltaiset eivät myöskään enää ole päivän politiikan ja gallupien myrskyjen pyörteissä, joten niiden aiheuttama pölyäminen ei sumenna näkökykyä kokonaisuudelta tai olennaiselta.
Lipposen yhteenveto satavuotiaan Suomen kohtalonvaiheista tiivistyi siihen ajatukseen, että Suomi selviytyi demokratian avulla
Merkittävää oli ensinnäkin kunnallisen demokratian säätäminen pian sisällissodan jälkeen sekä presidentin vallan pysyminen aisoissa. Baltiassa ja Itä-Euroopassa ajauduttiin autoritäärisen presidentin myötä puolidiktatuureihin. Suomessa tältä säästyttiin.
– Demokratia voitti ja se ratkaisi meidän kohtalomme, Lipponen sanoi.
Nykyistä keskustelua presidentin vallasta hän ei ymmärrä.
– Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa ja pääministeri EU-politiikkaa. Ei siinä ole mitään epäselvyyttä ja näin pitää mennä, Lipponen tuhahti kuin vanha Lipponen ainakin.
Vuoden 1918 tapahtumien ja sosiaalidemokraattien radikalisoitumisen taustalla oli Lipposen mielestä tuolloin vallinnut sekasorto. Sisällissodasta tai kapinasta, joksi tapahtumia voi Lipposen mielestä myös kutsua, selvittiin lopulta niin nopeasti ja hyvin toisaalta sen vuoksi, että suomalaisten itsenäisyystahto oli vahva laidasta laitaan.
– Paljon oli myös viisaita ihmisiä eri puolueissa. He halusivat eheyttää kansakuntaa.
Samoilla eväillä selvittiin 1930-luvusta ja Lapuan liikkeestä.
– Onneksi oli maltillisia voimia niin oikealla kuin vasemmalla, jotka keskihakuisesti huolehtivat siitä, että ääriainekset lyötiin vapaissa vaaleissa ulos, Lipponen sanoi.
Kyösti Kallion valinta presidentiksi oli hänen mukaansa käännekohta.
Demokratian pohjalta syntyneen yhtenäisyyden avulla selvittiin myös sotavuosista.
Taitaisi nytkin olla tässä poliittisessa todellisuudessa viisasta katsoa mallia sadan vuoden takaa.
Miten politikoinnin, uudistusvastarinnan, oman edun tavoittelun ja seuraaviin vaaleihin tähyävän hallitus-oppositio akselin murskamentaliteetin niin sote-uudistuksessa kuin muussakin Suomen kuntoon saattamisessta voisi kääntää keskusteluksi ja teoiksi, joilla samassa linjassa aidosti tavoitellaan Suomen ja suomalaisten parasta sekä kansan yhtenäisyyttä?
Lipponen antoi myös pari ohjetta nykypäättäjille. Suomen on hänen mukaansa oltava vaikuttamassa siihen, että Euroopan unionissa tehdään järkeviä ratkaisuja.
– Euroopan pitää mennä eteenpäin. Suuri tavoite on, että estetään tulevat kriisit. Se pitää pitää ensimmäisenä mielessä ja toimia sen pohjalta.
Lipponen pahoitteli myös suomenruotsalaisten aseman heikentämistä. Hänen mielestään yksittäiset päätökset kuten käräjäoikeusuudistus, kielikoe ja Vaasan sairaalapäivystys ovat suorastaan hyökkäys suomen ruotsalaisuutta kohtaan.
– Suomenruotsalaisuus on osa identiteettiämme. Olen huolestunut tästä kokonaiskehityksestä. Enpä usko, että Mauno Koivistokaan olisi ollut kovin innostunut tällaisesta.
Haastattelun lopussa Lipponen totesi oppineensa juuri Koiviston sihteerinä, miten pääministerin tehtävää piti hoitaa.
– Hän antoi minulle pääministerin mallin.
Pikkuisen piikin Lipponen sentään pisti toimittajien suuntaan Korkin kysyessä, miksei hän suostunut Helsingin Sanomille kertomaan siitä, millaista oli olla pääministerinä.
Kaikki muut elossa olevat pääministerit olivat viime viikonlopun lehdessä julkaistussa artikkelissa asia kommentoineet. Lipponen totesi ensinnäkin, ettei ole oikein valittaa, kun on pyrkinyt ja päässyt sellaiseen asemaan.
– Tietysti on sekin, että jos sanoo jotain medialle, ei tiedä, mitä sieltä tulee ulos.
Senkin kokemuksen varmaan moni pääministeri ja poliitikko jakaa. Ei vaan auta liian usein ääneen sanoa, sillä siitä se vasta haipakka syntyy.