Kommentti: Tuleeko ministerin luottamusäänestyksestä uusi, kätevä poliittinen ase, jolla saa helposti aikaan hämmennystä?
Ulkoministeri Timo Soinin (sin) epäluottamuslauseäänestyksen ympärillä menivät heti alussa puurot ja vellit sekaisin.
Hämmästyttävän moni kansanedustaja koki äänestävänsä joko naisten oikeuksien ja abortin puolesta tai niitä vastaan, vaikka kyse oli päivänselvästi, kuten pääministeri Juha Sipiläkin (kesk.) moneen otteeseen alleviivasi, luottamuksesta Soinia ja sitä myötä koko hallitusta kohtaan.
Aborttilaki on ollut Suomessa voimassa maaliskuusta 1970 lähtien ja sitä on sen jälkeen vielä höllennetty pariin otteeseen.
Kansalainen Soinin lisäksi laista on omat mielipiteensä monella muullakin täysivaltaisella suomalaisella ja heillä on oikeus käsityksiinsä. Tällä kertaa eduskunnassa ei kuitenkaan ollut kyse mielipiteen ilmaisemisesta.
Oppositiolta oli nerokas veto vaatia ministeriä tilille. Eivätpä tosin tainneet osata edes uneksia niin herkullisesta tilanteesta kuin mihin prosessi lopulta johti.
Hallituspuolueiden välille kylvetty riidansiemen versoi sanaharkan, joka oli taatusti kuin ihaninta mannaa vaaleja vartovalle ja niihin kaikki-keinot-ovat-sallittuja -mentaliteetilla valmistautuvalle oppositiolle.
Onkin kiinnostavaa nähdä, tuleeko aiemmin harvinaisesta ministerin luottamusäänestyksestä jatkossa politiikan peruskauraa.
Tapaus Soini osoitti esimerkillään, että sillä saa aikaiseksi mukavan härdellin; toraa, tahallisia väärinymmärryksiä ja virheellisiin faktoihin perustuvia syytöksiä.
Jotain on joka tapauksessa muuttunut jo nyt. Ihan takavuosinakin suomalaiset ministerit ovat lausuneet julkisesti käsityksiään, jotka ovat Suomen virallisen kannan vastaisia.
Niin on tehty jopa ulkoministerin asemassa. Alexander Stubb liputti avoimesti Nato-myönteisyyttään, vaikka se oli Suomen linjan vastaista. Päivi Räsänen laukoi sisäministerinä ollessaan monen mielestä rohkeasti vakaumuksensa mukaisia kärjekkäitäkin näkemyksiä.
Ministereiden luottamus eduskunnan silmissä ei kuitenkaan horjunut. Räsänen istui hallituksessa samojen puolueiden kanssa, jotka nyt vaativat epäluottamuslausetta – SDP:n, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n.
Kysymys kuuluukin, miten jatkossa suhtaudutaan ministereiden vakaumukseen.
Kuinka tarkkaan tullaan tutkimaan virkaan ehdolla olevien taustat ja näkemykset? Ja miten määritellään juuri oikea, ministerille sopiva maailmankatsomus?
Mitä mieltä ministeri saa olla ja ei saa olla? Ja kuka nämä rajat vetää? Voiko meillä esimerkiksi tämän perusteella koskaan olla muslimitaustaista ministeriä?
Keskusta ja Juha Sipilä hoitivat tilanteen osaltaan maaliin. Pääministerin avoin tilitys omien rajojensa ylittymisestä toivottavasti pysähdytti edes joitakin.
Ihmetyttämään jää, hyödyttääkö tällainen roiskinta lopulta edes oppositiota. Lyhyellä tähtäimellä ehkä hieman, pitkällä perspektiivillä tuskin sitäkään.
Kansalaisten käsitys politiikasta ja sen tekijöistä ei tällaisella toiminnalla kohennu. Viime viikkoina paljon keskusteluttanut huoli poliittisen kielenkäytön ja keskustelun tasosta sai vain lisää vettä myllyynsä, syystä.
Sipilä muotoili asian blogissaan hyvin:
– Mitä hyötyä on keskustelusta, joka pyrkii vain osoittamaan toisen olevan väärässä? Onko politiikan puhumisen tavoite poliittiset pikavoitot ja kannatuksen kasvu vai kestävän hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen ja uudistaminen?
Politiikassa ja yhteiskunnassa ylipäätään pitää olla oikeus erilaisiin mielipiteisiin. Toivoa sopii, että tapa jolla omia näkemyksiä tuodaan esiin, olisi muita arvostavaa, ei halventavaa tai teilaavaa.
Vaaleihin on vielä yli puoli vuotta. Hirvittää ajatellakin, miksi tämä tästä vielä äityy.