Kommentti: Olympialaiset saivat hetkeksi unohtamaan poliittiset sotakirveet – mutta onko iivojen, kristojen ja ennien menestyminen oikeasti tärkeää?
Kun hiihtäjä Iivo Niskanen lykki maaliin olympiavoittajana miesten 50 kilometrin jälkeen, sosiaalinen media suorastaan pursusi iloisia tuuletuksia, hehkutuksia ja onnitteluja.
Twitterissa iloisiin viestittelyihin ottivat osaa lukemattomat poliitikot kaikista puolueista, tutkijat, toimittajat ja monet muut.
Hetken ajan kaikille tuntui olevan yhteistä ilo harvinaisesta olympiakullasta. Hyvä, Iivo, hyvä, Suomi, hyvä me!
Sama ilmiö on ollut nähtävissä myös muiden suomalaismitalien kohdalla.
Näihin hetkiin on kiteytynyt osuvasti se, mitä urheilu ja etenkin neljän vuoden välein järjestettävät olympialaiset parhaimmillaan ovat: yhdistävä voima, joka saa hetkeksi unohtamaan poliittiset sotakirveet.
Yhdistämisen voima on myös asia, josta Pyeongchangin olympialaiset muistetaan.
Pohjois-Korean osallistuminen kisoihin oli merkittävä diplomatian erävoitto.
Koko viime syksyn maailma on seurannut huolestuneena Pohjois-Korean ohjuskokeita ja ydinaseuhittelua.
Maailmanlopun kelloja on siirrelty lähemmäksi katastrofia, kun Yhdysvaltain presidenttikin on reagoinut uhitteluihin uhmaikäisen pikkupojan käytöstä muistuttavalla tyylillään.
Pyeongchangissa nähtiin kuitenkin yhteistyölle myötämielinen Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin sisko Kim Yo-jong.
Sekä Etelä- että Pohjois-Korea kehuivat onnistunutta tapaamista. Etelä-Korean presidentti sai vastavierailukutsun Pjongjangiin.
Maat muodostivat yhdessä naisten jääkiekkojoukkueen. Kisojen ilmiöksi nousivat pohjoiskorealaiset cheerleaderit.
On kuitenkin muistettava, että kisadiplomatiassa on paljon silmänlumetta.
Suuria toiveita perivihollisina toisiaan pitävien maiden suhteiden paranemiselle ei ole.
Pohjoiskorealaiset cheerleaderitkin ovat osa Kim Jong-unin propagandaa, jolla yritetään luoda positiivisempia mielikuvia ihmisoikeuksia julmasti polkevasta diktatuurivaltiosta.
Silti pienikin lähentyminen ja pienikin suljetun maan avautuminen ovat aina positiivisia uutisia, merkkejä toivosta, jota on vielä hitusen jäljellä.
Siitä olympiahenkeä on kiittäminen.
Suomen kisamenestys ylsi Pyeongchangissa siihen, mitä siltä voitiinkin odottaa. Kuusi mitalia on tyydyttävä saavutus. Se on samaa tasoa, mitä Vancouverissa 2010 ja Sotshissa 2014.
Silti ei voi olla pistämättä silmään Suomen pitkän pitkä ero esimerkiksi Ruotsin ja Norjan mitalimääriin.
Suomen kyky saada menestystä on varsin kapeilla harteilla. Neljä kuudesta Suomen mitalista tuli maastohiihdosta, sieltäkin vain kahdelta urheilijalta.
Paljon riittää pohdittavaa, miten suomalainen huippu-urheilu saataisiin pidettyä kansainvälisellä tasolla jatkossakin.
Vai onko se edes tärkeää? Mitä väliä sillä oikeasti on, menestyvätkö iivot, kristat ja ennit vai eivät?
Suomalaismitalien keräämä hehkutus osoittaa, että urheilumenestyksellä on edelleen merkittävä vaikutus kansalliselle identiteetille.
Kyse ei ole nurkkakuntaisesta patriotismista tai nationalismista, vaan aidosta rakkaudesta omaa Suomeamme ja täällä asuvia ihmisiä kohtaan.
Siitä oli loppujen lopuksi kyse myös viime vuoden Suomi 100 -juhlinnassa. Suomi ei ole joidenkin, vaan meidän kaikkien.
Kun Iivo Niskanen hiihtää kultaa, hetken ajan voimme hurrata kaikki yhdessä, hyvä me!