Kolmikymppisten sukupolvi kantaa kahden laman taakkaa – "Lapsena aisti vanhempien murheet"
Yhtäkkiä ei vain enää jaksanut.
Antti Korhosella piti olla kaikki hyvin. Hän oli tullut Tanskaan töihin pieneen IT-alan startup-firmaan. Se oli poikinut laajan verkoston ja rutkasti uusia työtarjouksia alan parissa. Oli tyttöystävä ja elämä mallillaan.
Mutta töitä oli vain liikaa. Ja resursseja niiden hoitamiseen aivan liian vähän.
Korhonen koki burn outin.
Työnantaja antoi lomaa. Se oli paras apu.
– Mielialalääkkeisiin en usko, Korhonen sanoo painokkaasti.
Korhonen on syntynyt vuonna 1987. Hän edustaa ikäluokkaa, jota on seurattu Suomessa erityisen tarkkaan. Kansallisen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksen nimissä kaikilta kyseisenä vuonna syntyneiltä on kerätty elämän ensihetkistä näihin päiviin saakka terveystietoja ja eri viranomaisten rekisteritietoja.
Tutkimushankkeeseen on liitetty myös vuonna 1987 syntyneiden vanhempien tiedot.
Tutkijoille se antaa erittäin arvokasta materiaalia siitä, mikä Suomessa tuottaa paitsi hyvinvointia niin myös pahoinvointia ja sairauksia.
Tutkimusprojekti on ainutlaatuinen Suomen historiassa, sillä sellaista ei ole tehty koskaan aikaisemmin yhtä laajassa mittakaavassa. Sen jälkeen vastaavia tietoja on alettu kerätä vuonna 1997 syntyneistä.
Onkin aika kysyä, mitä tämän vuoden kolmikymppisille kuuluu.
Pääosin oikein hyvää, vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) erikoistutkija Tiina Ristikari.
Suurin osa on kouluttautunut ja päässyt työelämään kiinni. Valtaosalla terveys on kunnossa ja he voivat hyvin.
– Tämä viesti hukkuu turhan usein, Ristikari painottaa.
Toinen iso ryhmä ovat he, joilla on ollut jossain vaiheessa hankalaa. On ollut työttömyyttä, on tarvittu apua mielenterveysongelmiin.
28 ikävuoteen mennessä 1987 syntyneistä noin 39 prosenttia oli ollut jossain vaiheessa työttömänä. Noin 30 prosenttia ikäluokasta oli käyttänyt mielenterveyspalveluita tai -lääkkeitä.
– Mutta suurimmalla osalla heistäkin ongelmat ovat ohimeneviä. Usein on tarvittu yhtä palvelua vain jonkin aikaa, Ristikari sanoo.
Hän myös korostaa, että mielenterveyspalveluiden korkeat käyttöluvut eivät kerro laajamittaisesta pahoinvoinnista.
– Palveluita on ollut tälle ikäluokalle tarjolla aiempaa enemmän. He uskaltavat myös niitä käyttää ja sanoa ääneen, että nyt ahdistaa.
Ei se ole enää mikään juttu, jos joskus uupuu ja tarvitsee apua.
Antti Korhonen
Tähän ryhmään lukeutuu myös Antti Korhonen.
Burn out ja väsymys jäivät levon jälkeen taakse. Joskus nuorempana hän kävi myös hetken terapiassa, kun silloisessa parisuhteessa oli vaikeuksia.
Nyt hän sanoo voivansa hyvin eikä pidempiaikaiselle avulle ole ollut tarvetta. Hän tuntee monia, jotka ovat kokeneet saman.
– Ei se ole enää mikään juttu, jos joskus uupuu ja tarvitsee apua. Tälle ikäpolvelle se on niin tavallista.
Terapiassa myöntää käyneensä myös paltamolainen Aleksi Huusko, kolmikymppinen hänkin.
Hänen kaivinkone- ja maatalouslomittajan palveluita tarjoavalla yrityksellään meni jossain vaiheessa huonosti. Velat painoivat, ja kun niitä sai vähän hoidettua paremmalle tolalle, uusia maksueriä kaatui niskaan.
– Se oli hankalaa aikaa, mutta helpotti kyllä paljon, kun sain terapiassa puhua.
– Mutta, sanoo Tiina Ristikari painokkaasti.
Siitä tietää, että tulossa on jotain, joka keikauttaa asetelmaa.
– Sitten ovat he, joilla on monia hankaluuksia. Usein ne ovat alkaneet jo varhaislapsuudesta.
Vuonna 1987 syntyneistä 11 prosenttia ei ollut saanut minkäänlaista peruskoulun jälkeistä tutkintoa 28 ikävuoteen mennessä. Rangaistusmääräys oli yli 30 prosentilla, tuomio 11,5 prosentilla.
Reilut kaksi prosenttia ikäluokasta oli työkyvyttömyyseläkkeellä jo 25-vuotiaana, kuntoutuksessa oli 6,2 prosenttia.
5,7 prosenttia oli ollut työttömänä vuoden tai pidempään 28-vuotiaana.
Kolme prosenttia ikäluokasta sijoitettiin kodin ulkopuolelle lapsena.
Ikäluokasta on kuollut reilu prosentti. Aikuisiällä kuolleista enemmistö on lapsena kodin ulkopuolelle sijoitettuja. Heistä yli 50 prosenttia on kuollut tapaturmaisesti, yli 20 prosenttia tehnyt itsemurhan ja vajaalla 10 prosentilla kuolemansyy on rikos tai muu vahingoittava tapahtuma.
– Surullisia lukuja, sanoo Ristikari hiljaa.
Yhteiskunnan pitäisi siis kyetä korjaamaan asioita hyvin varhaisessa vaiheessa.
Tiina Ristikari
Pahoinvointi ei ole vieras ilmiö kenellekään vuonna 1987 syntyneelle haastateltavalle, joita Suomenmaa jututti yhteensä yhdeksän.
Kaikki tunnistavat lähipiiristään masennusta, uupumusta ja monia muita mielenterveysongelmia. Alkoholismi, lääkkeiden väärinkäyttö ja viiltely ovat nekin tuttuja.
Syitä siihen on vaikea löytää. Jotkut haastateltavista puhuvat isovanhempien sotatraumoista, jotka näkyivät myös omien vanhempien antamassa kasvatuksessa.
Ristikarin mukaan syyt löytyvätkin yleensä vanhempien arkea kuormittavista tekijöistä.
Kohortti 1987 -tutkimuksessa on havaittu selvästi, että vanhempien alhainen koulutustaso, alkoholi- ja mielenterveysongelmat, työttömyys tai avioero altistavat myös lapsen samoihin ongelmiin.
– Yhteiskunnan pitäisi siis kyetä korjaamaan asioita hyvin varhaisessa vaiheessa.
Perään Ristikari kuitenkin painottaa, että huolipuhetta nuorista – ja myös vuonna 1987 syntyneistä – on liikaa.
Jos mitattaisiin sitä, kuinka moni apua tarvitsevista on ollut elinaikanaan palveluiden piirissä, tulokset näyttäisivät luultavasti melko hyviltä, hän arvelee.
Kun Petri Honkonen oli alle kymmenen, toinen hänen vanhemmistaan jäi työttömäksi.
Suomi eli 1990-luvun laman kiihkeimpiä vuosia. Taantuman lonkerot ylsivät myös pieneen keskisuomalaiseen Pylkönmäen kuntaan.
Moni perhe oli todella tiukoilla. Taloudellisesti vaikeita aikoja elettiin myös Honkosen kotona.
– Lapsena sitä aisti vanhempien murheet ja kantoi niitä mielessään, hän sanoo.
Aikuisten huolestuneet ilmeen muistaa myös Li Andersson.
Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijoita. Heille lama-aika ei arvatenkaan ollut helppoa aikaa.
Ongelmista ei puhuttu ääneen, mutta lapsi imi tunnelmat herkästi sisäänsä.
– Vahvemmin on kuitenkin jäänyt mieleen vanhempien samalle ajanjaksolle osunut ero, Andersson sanoo.
Lapsena sitä aisti vanhempien murheet ja kantoi niitä mielessään.
Petri Honkonen
Honkonen (kesk.) ja Andersson (vas.) ovat nyt molemmat kansanedustajia.
Andersson on myös keskisuuren suomalaisen eduskuntapuolueen puheenjohtaja.
Ja molemmat täyttivät tänä vuonna niin ikään kolmekymmentä vuotta. Niin täyttivät kansanedustajista myös Katri Kulmuni (kesk.), Joona Räsänen (sd.) ja Ozan Yanar (vihr.).
Yanaria lukuunottamatta kaikki vastasivat Suomenmaan kyselyyn.
Nykyisestä ammatistaan huolimatta he kaikki elivät normaalin lapsuuden eri puolilla Suomea siinä missä muutkin haastateltavat.
Laman muistavat kaikki.
Kun ikäluokka aloitti peruskoulun syksyllä 1994, siellä jaettiin lamakyniä. Sellaisia vihertäviä taipuisia lyijykyniä, joiden terät katkeilivat helposti.
Kulmistaan nuhjaantuneita koulukirjoja kierrätettiin.
Kavereiden vanhemmilta menivät työt alta. Luokassa oli aina vähintään se yksi, jonka paidan hihat olivat liian lyhyet, sillä uusia ei ollut varaa ostaa.
Oli niitä, jotka lähtivät syys- ja hiihtolomareissuille milloin minnekin. Sitten oli niitä, jotka eivät koskaan käyneet missään.
Mäntyharjulainen Eveliina Mäenpää muistaa, kuinka jotkut perheet keräsivät syksyisin erityisen ahkerasti marjoja. Se oli ilmaista ravintoa.
– Kyllä sitä lapsikin usein mietti huolissaan, että mitenhän he pärjäävät.
Vuonna 1987 syntyneistä on puhuttu Suomessa paljon laman lapsina. Heihin osuivat karkeat säästöt. Isot mielenterveysluvut on nekin nähty yksinomaan lamasta johtuviksi.
Näin ei voida kuitenkaan yksiselitteisesti sanoa, Tiina Ristikari painottaa.
Vertailutietoja ei ole olemassa. Vuonna 1997 syntyneillä samat ongelmalukemat ovat jopa isompia.
– Mutta eivät ne leikkaukset koulutukseen, terveydenhoitoon ja kotiin tuotaviin palveluihin kyllä parantaneetkaan perheiden hyvinvointia, Ristikari napauttaa.
Kolmikymppiset kansanedustajat tuntuvat olevan tiedosta hyvin perillä. Kukaan ei syytä lapsuutensa päätöksentekijöitä vastuuttomuudesta. Ei edes Li Andersson, jolta on totuttu kuulemaan teräviä avautumisia Sipilän hallituksen toimista.
– Kehityssuuntien arvioimiseksi tarvitaan verrokkiryhmiä, hän sanoo.
Anderssonin mielestä yhteiskunnan pitäisi vain tarjota enemmän matalan kynnyksen palveluita ja helpottaa esimerkiksi psykoterapiaan pääsyä. Pikavippifirmat pitäisi Anderssonin mukaan saada myös kuriin. Ikäpolvelle tuttu ongelma sekin.
Katri Kulmuni alleviivaa osin samaa asiaa. Yhteiskunnan palveluita pitäisi hänen mukaansa rukata niin, että ongelmia voitaisiin ehkäistä ajoissa. Jo syntyneitä ongelmia pitäisi myös korjata. Yksilö pitäisi nostaa keskiöön kaikissa palveluissa.
– Suomessa on paljon palveluita, mutta ne ovat erittäin byrokraattisia ja hallintokeskeisiä.
Joona Räsäsen mukaan olennaista on eriarvoisuuden kasvun pysäyttäminen.
– Yhteiskunnan eheys on vakauden tae. Kun ihmiset kokevat olevansa samassa veneessä, lisää se yhteiskunnan vakautta ja turvallisuutta, hän korostaa.
Yhteiskunnan eheys on vakauden tae.
Joona Räsänen
Den glider in, hoilattiin Suomessa vuonna 1995. Renkutuksen osasivat myös silloiset 8-vuotiaat.
Liki kaikki haastateltavat muistavat jääkiekon maailmanmestaruuden. Se osoittaa, ettei lapsuus ollut pelkkää lamaa.
Moni muistaa höntsäpelit. Naapurin lasten kanssa pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa. Sitten tulivat jäkiskortit, joita vaihdeltiin ahkerasti. Televisiossa näkyi vain kolme kanavaa, Ylen ykkönen ja kakkonen sekä maikkari. Aina ei kaikkia niitäkään.
Kiuruvedellä Pohjois-Savossa asunut Heidi Niemelä muistaa barbie-nuket, muoviset dinosaurukset ja dublolegot. Talvella liikuttiin potkureilla ja laskettiin mäkeä.
– Se oli vielä sitä aikaa, kun monesti oli myös tylsää. Ei ollut kännyköitä ja muita laitteita. Näen, että se oli hyvä.
1990-luvun puolenvälin jälkeen tulivat Spice Girlsit, nuo brittiläiset poptähdet, joiden kuvat koristivat miltei jokaisen tytön paitoja ja piirustusvihkojen kansia.
Ensimmäisen kännykkänsä Niemelä sai syksyllä 2000, kun alkoi yläaste.
– Tämä ikäluokka on läpikäynyt isoja muutoksia. Keskeisin liittyy varmasti teknologisiin välineisiin ja sosiaalisen kanssakäymisen tapoihin, sanoo tutkijatohtori Susanna Kultalahti Vaasan yliopistosta.
Vuonna 1987 syntyneet ovat osa Y-sukupolvea, johon Kultalahti laskee vuosina 1980–1995 syntyneet.
Etenkin 1980-luvun puolella syntyneet muistavat vielä hyvin ajan, jolloin internetiä, kännyköitä ja sosiaalista mediaa ei ollut. Se on keskeisin erottava tekijä seuraavasta Z-sukupolvesta.
– Mutta Y-sukupolvelaiset ovat myös niitä, jotka ensimmäisinä ottivat sen osaksi nuoruuttaan. Chat oli yleisesti käytössä, kun he olivat yläasteella.
Y-sukupolvelle on Kultalahden mukaan leimallista yksilöllisyyden korostuminen. Tärkeää on se, mitä minä haluan ja miten juuri minä koen. Se tulkitaan monesti myös itsekkyydeksi.
Y-sukupolvi on myös elänyt aikakauden, jolloin molemmat vanhemmat ovat olleet pääsääntöisesti töissä. Se on tarkoittanut melko varhaisessa vaiheessa itsenäistymistä.
– Kasvatus ei kuitenkaan ole aina tukenut itsenäistymistä, sillä tämän sukupolven vanhemmat ovat tehneet hyvin paljon asioita lastensa puolesta.
Leimallista Y-sukupolvelle on myös se, että Euroopan unionista ja kansainvälisyydestä on tullut itsestäänselvyyksiä.
Kun Suomi liittyi vuoden 1995 alussa EU:hun, vuonna 1987 syntyneet olivat silloin 8-vuotiaita.
Antti Korhonen sanoo olevansa sukunsa ensimmäinen, joka on muuttanut ulkomaille. Eveliina Mäenpää on työskennellyt kolme vuotta New Yorkissa. Helsingissä asuva Anniina Sippola on tehnyt ulkomailla työharjoittelun.
– Ei ole koskaan tullut mieleenkään keskustella siitä, että kuulummeko EU:hun vai emme. Totta kai kuulumme yhtä lailla kuin kuulumme Pohjoismaihin, Sippola sanoo.
Itsestäänselvyys on ollut myös yhteisvaluutta.
– Kun joskus on jonnekin reissulle pitänyt vaihtaa valuuttaa, on tullut sellainen fiilis, että wow! Sitä ei enää käsitä, kuinka yksinkertaista rajojen ylittäminen Euroopassa on, Sippola nauraa.
Kultalahden mukaan kansainvälisyys on tuonut mukanaan myös sen, että erilaisuus ja monimuotoisuus ovat sukupolvelle arkipäivää.
– Joillekin se on jopa suoranainen toive, että työpaikoilla olisi ihmisiä monesta etnisestä taustasta.
Kun ikäluokka vuonna 2003 pääsi yläasteelta, Suomi eli nousukauden kuumimpia vuosia. Taloudessa meni lujaa.
Kaikki muut haastateltavat menivät lukioon, mutta Aleksi Huusko valitsi ammattikoulun. Kun muut miettivät jatko-opintojaan, Huusko teki jo täyttä häkää töitä. Aluksi maatalouslomittajana, nyt pääasiassa kaivinkonehommia tarjoavana yrittäjänä.
Eveliina Mäenpää suoritti lukion keskivertoa nopeammin. Hän oli ylioppilas jo jouluna 2005, kun muut ikätoverit kirjoittivat keväällä 2006. Silloin valkolakin sai 29 000 ihmistä.
Lukion jälkeen Mäenpää ja Joona Räsänen valitsivat ammattikorkean, Anniina Sippola ammattikoulun. Loput viisi haastateltavaa menivät yliopistoon.
Vuonna 2008 Yhdysvalloissa puhkesi finanssikriisi, jonka vaikutukset ylsivät Suomeenkin. Yt-neuvotteluista uutisoitiin harva se päivä. Opintojaan puurtaville syntyi mielikuva, että tässä valmistutaan kortistoon.
Talouden taantumaa kesti miltei kymmenen vuotta, koko ikäluokan aikuistumisen ajan.
Petri Honkosen mukaan aikakausi jätti jälkensä aikuistuvien 1987 syntyneiden jaksamiseen.
Moni passivoitui ja menetti toivonsa. Harva haluaa ottaa riskejä, perheen perustamista lykätään ja omistusasuntoa ei hankita, hän luettelee.
– Isolla osalla jokainen työpaikka on taistelun takana. Itse olen saanut olla koko ajan töissä ja olen siitä todella kiitollinen.
Taantuman sai huomata nahoissaan myös Anniina Sippola.
Hän oli päätynyt valmistumisensa jälkeen ompelijan töihin. Työ oli vakituista, mutta lyhyellä aikajänteellä iski kaksi pitkää lomautusta.
– Koko ajan oli jatkuva epävarmuus, että kuinka kauan tätä vielä jatkuu, kuinka monta lomautusta vielä tulee.
Ideaali eläkeviroista meni murskaksi.
Susanna Kultalahti
Susanna Kultalahden mukaan vuodesta 2008 alkanut taantuma korosti entisestään työelämän muuttumista pirstaleiseksi ja epävarmaksi.
Ilmiö oli ollut nähtävissä jo aiemmin, mutta nyt se iski kunnolla silmille.
Tosin 1987 syntyneet oppivat epävarmuuden jo lapsina, Kultalahti näkee. Jo koulussa heille kerrottiin, että kannattaa hankkia useita pätevyyksiä, jos haluaa selvitä.
1990-luvun lama alleviivasi, että mikään ei ole pysyvää. Se myös johti siihen, mistä Y-sukupolvea usein syytetään: sitoutumisen vaikeuteen.
– Sukupolvi sai lapsuudessaan ja nuoruudessaan viestin, että organisaatiot eivät kykene aina huolehtimaan työntekijöistään, vaikka haluaisivatkin. Ideaali eläkeviroista meni murskaksi. Siksi he eivät halua sitoutua mihinkään liian voimakkaasti.
Kultalahden mukaan pätkätyöt ovat Y-sukupolvelle se uusi normaali, jota ei osata enää edes muuksi ajatella. Jatkossa ihmiset tekevät entistä enemmän useita pätkiä useille työnantajille yhtäaikaisesti.
Vuonna 1987 syntyneet ovat muun Y-sukupolven tavoin niitä, jotka ovat tuon muutoksen kiihkeimmät vuodet työelämän keskiössä.
Vaihtoehdoksi jää vain sopeutua entistä pirstaleisempaan työelämään.
Juuri niin kolmikymppiset tuntuvat myös ajattelevan.
Anniina Sippola otti parin vuoden päästä lopputilin ompelijan hommistaan ja aloitti ammattikorkeakouluopinnot.
Sitä ovat seuranneet erilaiset työpätkät opiskelijajärjestöissä ja keskustanaisissa. Sippola on vaihtanut työtä aina itse, omasta tahdostaan. Paikalle jääminen ei ole hänen juttunsa.
– Minulle viisi vuotta samassa paikassa on jo aika pitkä aika.
Sippolaa pätkätyöt eivät stressaa.
– Luotan, että jatkossakin jotain työtä löytyy. Työelämässä liikkuminen pitää minut hyvin virkeänä.
Stressiä pätkätöistä ei ole ottanut myöskään Heidi Niemelä.
Hän sai töitä heti valmistumisensa jälkeen kaupunkilaisten vaikuttamiseen liittyvästä projektista. Ensin vuodeksi, sitten taas vuodeksi.
Lastensa syntymien ja äitiyslomien jälkeen Niemelä alkoi taas etsiä töitä. Nyt hän tekee töitä usean kunnan yhteisessä digihankkeessa, määräaikaisena jälleen.
– Hiljalleen sen on hyväksynyt, että tällaista tämä työelämä nykyään on. Vaikka olisihan se mukava jotain varmaa jossain vaiheessa saada.
Koko ajan pitää kouluttautua, jotta pärjää.
Eveliina Mäenpää
Moni kokee nykyisen työelämän myös hyvin haastavaksi.
Keskiössä on jatkuva muutos. Päälle tulevat alituinen kiire, kovat vaatimukset, tulospalkkaus ja liian vähäiset resurssit.
– Pitäisi valmistua ja työllistyä nopeasti, menestyä ja olla huippu ja uraohjus, Petri Honkonen tiivistää.
– Koko ajan pitää kouluttautua, jotta pärjää, Eveliina Mäenpää ynnää.
Kultalahden mukaan on totta, että työelämästä on tullut nopeatahtisempaa. Haasteellisuuden kokemukseen vaikuttaa hänen mukaansa kuitenkin myös se, että Y-sukupolvelle työ ei ole enää koko elämä.
– Työstä halutaan nauttia ja sen pitäisi mielellään olla omannäköistä, mutta silti sitä tehdään vapaa-aikaa varten. Sukupolvelle on hyvin tärkeää, ettei työ ole liian kuluttavaa.
Ruuhkavuosia tässä eletään, Eveliina Mäenpää huokaa.
Kotona odottaa vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen lapsi.
Lapsia haastateltavista on myös Korhosella, Niemelällä, Huuskolla ja Honkosella. 25 ikävuoteen mennessä lapsia oli synnyttänyt miltei 23 prosenttia ikäluokan naisista.
Mäenpäällä on töiden ja lapsiperhearjen päälle vielä poliittisia luottamustoimia. Hän toimii muun muassa Mäntyharjun kunnanvaltuuston varapuheenjohtajana.
Ikäluokassaan Mäenpää on suoranainen poikkeus, sillä politiikka kiinnostaa entistä harvempaa. Ystäväpiirissään hän on ainoa poliittisesti aktiivinen.
– Tuntuu, ettei nykyään haluta ottaa kantaa tai olla aktiivisia yhteisissä asioissa. Tuntuu, että ihmiset pelkäävät leimautumista.
On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää koko sukupolvea. Huoli maailman tulevaisuudesta.
Sen nimeävät lähes kaikki haastateltavat.
Li Andersson kytkee sen osaksi termiä maailmantuska, joka on hänen mielestään suoranainen sukupolvikokemus.
Maailmantuskan sisään hän laskee kaikki mahdolliset globaalit ongelmat, joista ikäluokka on ollut tietoinen alakoulusta lähtien.
Samaan kategoriaan voisi laskea myös New Yorkin kaksoistornien romahtamiset, Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset sekä Eurooppaa viime vuosina järkyttäneet terrori-iskut, joista moni haastateltava mainitsee.
Kultalahden mukaan erilaiset mediavälineet ovat tuoneet synkät uutiset kotisohville reaaliaikaisesti koko Y-sukupolven elinajan.
1960- ja 70-luvuilla lapsuuttaan eläneetkin muistavat elävästi televisiokuvat Biafran nälkälapsista ja Vietnamin sodasta, mutta Y-sukupolvelle Syyrian kriisit ja Las Vegasin joukkoampumiset tulevat suoraan iholle entistä nopeammin yhä useammista viestintävälineistä.
– Nykyään niitä ei käytännössä pääse pakoon, ellei sulje kaikkia mahdollisia laitteita. Samalla tulisi kuitenkin sulkeneeksi ison osan sosiaalista elämää, Kultalahti sanoo.
Olen ajatellut ostaa Suomesta palan metsää. Pakenen sitten sinne, jos maailmassa alkaa mennä kaikki päin helvettiä.
Antti Korhonen
Huoli. Siihen sanaan voikin kytkeä ikäluokan suhtautumisen kaikkeen siihen, mikä on edessäpäin.
Tulevaisuus pelottaa ja näyttää uhkaavalta. Muutoksen junaa tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Toki haastateltavissa on niitäkin, jotka uskovat kaiken menevän hyvin.
Mutta suurimmalla osalla luonnonvarojen riittävyys, lumen häviäminen ja kansainvälisen politiikan konfliktiherkkä tilanne vilahtelevat puheissa.
IT-alalla menestyvä Antti Korhonen uskoo, että teknologinen kehitys tuo ihmisille paremman tulevaisuuden lyhyellä aikajänteellä.
– Samalla huolettaa se, että viimeistään neljänkymmenen vuoden päästä maailma romahtaa, kun tekoäly ottaa vallan ja luonto on tuhottu.
Hän on jo miettinyt varasuunnitelmia mielessään.
– Olen ajatellut ostaa jossain vaiheessa Suomesta palan metsää. Pakenen sitten sinne, jos maailmassa alkaa mennä kaikki päin helvettiä.
Li Andersson haluaa nähdä yleisessä huolessa myös positiivisia merkkejä. Se pakottaa ihmiset toimimaan.
– Suurin osa ikäpolvestani on vahvasti sitoutunut huomioimaan ilmastonmuutoksen, eriarvoisuuden kasvun ja syrjinnän kaltaisten ongelmien ratkaisemisen omassa toiminnassaan. Minusta tällainen eetos on rohkaiseva ja tärkeä.
Miten tilanteen näkee sitten sukupolvitutkija? Miten tämän päivän kolmikymppiset selviävät tulevaisuudestaan?
Haasteita on, sen Kultalahti myöntää heti. Sirpaloituneeseen ja teknologisoituvaan työelämään puskee pian myös Z-sukupolvi.
Heitä voi kutsua hyvällä syyllä diginatiiveiksi.
– He ovat askeleen edellä teknisen kehityksen ymmärtämisessä.
Puskevatko he sitten edelle, kun maailma muuttuu? Parinkymmenen vuoden sisällä kun työskennellään sellaisilla aloilla, joita ei vielä olekaan.
Kultalahden mukaan eivät välttämättä. Y-sukupolvelta kysytään nyt vain muutosvalmiutta ja -kykyä.
– Tietynlaisesta passiivisuudesta pitää päästää irti, vastuuta tulee ottaa.
Tutkija uskoo, että vuonna 1987 syntyneet selviävät hyvin.
– He ovat eläneet niin monen murroksen keskellä. He tietävät, mitä on muutos. Se on heidän vahvuutensa.
Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 15.12. Lehden voi tilata täältä .