Kirja-arvio: Talvivaara oli vuosien ajan ympäristöhallinnon painajainen, joka pilasi lomat ja viikonloput – Hannele Pokka avaa tuoreessa kirjassaan tapahtumia sisäpiiristä käsin
Soittaisiko vai eikö? Olisiko se sopivaa, Hannele Pokka pohtii.
Kirjoittamattomien sääntöjen mukaan kansliapäällikkö kertoo huolensa omalle ministerilleen, joka kenties vie viestiä eteenpäin pääministerille. Nyt tilanne on kuitenkin niin vakava, että ympäristöministeriön väki on kannustanut tekemään poikkeuksen.
Illalla Pokka rohkaisee mielensä ja jättää soittopyynnön Juha Sipilälle. Tuskinpa pääministerillä olisi aikaa virkamiehille.
Seuraavana aamuna hän on matkalla töihin, kun Sipilä soittaa takaisin. Pokka istahtaa K-kaupan rappusille puhumaan.
Talvivaarasta pitäisi saada aikaan päätöksiä, hän sanoo tuoreelle pääministerille. Sipilä lupaa jutella elinkeinoministeri Olli Rehnin kanssa.
Seuraavana päivänä Rehn julkistaa 110 miljoonan euron lisärahoituksen Talvivaaralle ja kertoo, että valtio ottaisi vetovastuun kaivoksesta kahdeksi vuodeksi.
Talvivaaran kaivoksesta on muutaman viime vuoden aikana julkaistu kirjoja, tehty elokuva, näytelmä ja tv-dokumentteja. Nyt puhuu ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka, jonka kirja Talvivaaran sisäpiirissä julkaistiin tiistaina.
Kirjassaan Pokka kuvaa, kuinka kaivos oli vuosien ajan ympäristöhallinnon painajainen, joka laittoi työntekijät paiskimaan ympäripyöreitä päiviä ja pilasi lomat ja viikonloput.
Ympäristöministeriön ylimpänä virkamiehenä Pokka toimi kriisin keskiössä ja joutui usein myös kommentoimaan sen käänteitä julkisuudessa.
Ministerit vaihtuivat, mutta virkamiesten piina jatkui. Pelkona oli, että musta pekka jäisi oman ministeriön käsiin ja rahat sotkun hoitamiseen otettaisiin veronmaksajien kukkarosta.
Pokan kirja perustuu julkisiin asiakirjoihin ja hänen omiin muistinpanoihinsa. Kansliapäällikön käsien kautta on kriisin aikana kulkenut valtava määrä punaisella leimattuja papereita, mutta ne pysyvät salassa vielä vuosikymmeniä.
Esimerkiksi huippusalaisen Talvivaara-kriisiryhmän kokouksia Pokka ei voi juuri avata. On silti mielenkiintoista lukea, miten virkamies on tapahtumat kokenut ja mitkä ovat hänen arvionsa niiden syistä ja seurauksista.
Pokan mukaan Talvivaara ei koko toiminta-aikanaan pystynyt noudattamaan annettua ympäristölupaa vesienhallinnan osalta.
Kaivoksen käyttämä bioliuotus oli Suomessa uusi menetelmä. Se aiheutti yllättäviä tilanteita, joita ei ympäristölupaa haettaessa ja myönnettäessä osattu ottaa huomioon.
Esimerkiksi useita kertoja vuotaneen kipsisakka-altaan rakentamisesta ja käytöstä oli tarkat määräykset. Altaassa sai säilyttää kiinteää jätettä ja vettä rajoitetun määrän, mutta määräyksiä rikottiin.
Kainuun ELY-keskusta on syytetty julkisuudessa Talvivaaran valvonnan laiminlyönnistä. Myös oikeuskansleri oli sitä mieltä, ettei keskus käyttänyt toimivaltaansa riittävän ajoissa ja tehokkaasti.
Pokan mukaan virkamiehet tekivät sen, mitä silloisilla resursseillaan ja asiantuntemuksellaan pystyivät. Kun ELY-keskukselle saatiin lisää rahaa, henkilöitä ja asiantuntija-apua, valvonta tehostui.
Talvivaarasta on Pokan mukaan otettu opiksi. Kaivosten ympäristöluvat ovat tiukentuneet ja kaivoksen sulkemisen varalta vaadittavat vakuudet alkavat olla sitä tasoa, että niillä on merkitystä.
Ympäristövalvonta on tehostunut ja muuttunut maksulliseksi. Valvontaa tehdään riskiperusteisesti.
Mitä Talvivaaraan nykyään kuuluu? Onko siellä todella tapahtunut ihme?
TEM:n virkamiesten kaivoksen jatkajaksi perustama Terrafame Oy vaikuttaa saaneen asiat kuntoon.
Viime vuoden kolmannella neljänneksellä yhtiön liikevaihto oli 86 miljoonaa euroa ja se teki voittoa 4,7 miljoonaa euroa. Nikkelin vuosituotanto lähenteli 30 000 tonnia, joten yhtiö on pääsemässä vuonna 2015 asettamaansa tavoitteeseen.
Bioliuotus on viimein saatu toimimaan. Siitä kertovat sekä tuotantoluvut että kaivoksen vesienhallinnan tasapainottuminen.
– Lokakuun varastoitujen vesien määrä kaivosalueella oli 1,5 miljoonaa kuutiota, mikä on ällistyttävän pieni luku takavuosien vedenpaisumukseen verrattuna, Pokka kirjoittaa.
Terrafame on ottanut tavoitteeksi koko kaivosalueen kuntoonpanon. Yhtiö tähyilee pelkästä nikkelin tuottajasta sen jatkojalostajaksi ja haluaa rakentaa akkukemikaalitehtaan kasvavaa sähköautoteollisuutta varten.
Asiat Talvivaarassa näyttävät siis olevan hyvin. Totuus on kuitenkin se, että valtio on pumpannut kaivokseen hirvittäviä summia rahaa.
Vuoden 2016 lopussa Pokka laski, että valtio oli sijoittanut kaivoksen ylösajoon Terrafamen kautta jo lähes 500 miljoonaa euroa. Valtion pussista sijoitettiin aikoinaan rahaa myös Talvivaaraan sekä infratukena että Solidiumin ja Finnveran kautta.
Saadaanko rahoja koskaan takaisin?
– Ehkä. Ajan kanssa, Pokka toteaa.
Kansliapäällikön oikeudentajua hiertää se, että kaivos on pelastettu ja sen entinen johto on saanut tuomionsa, mutta toiminnasta kärsineiden mökkiläisten korvauksiin ei ole saatu ratkaisua.
Monet ovat kalliiden oikeudenkäyntikulujen pelossa vetäneet korvaushakemuksensa pois. Ville Niinistö lupasi ministeriaikanaan oikeusapua vahingonkärsijöille, mutta lupausta ei ole täytetty.
Pokka pohtii, olisiko mahdollista laatia erityislaki, jonka puitteissa vahingot korvattaisiin. Sen aikaansaamiseksi tarvittaisiin poliittista tahtoa.
– Tähän asti sitä on löytynyt kaivoksen pelastamiseen. Riittäisikö poliittista tahtoa myös yksityisten ihmisten asioiden hoitamiseen?
Hannele Pokka: Talvivaaran sisäpiirissä. Otava, 352 s.