Kirja-arvio: Lepomäki haukkuu kokoomusjohtajat, mutta kehuu Sipilää ja Berneriä – kirja vaikuttaa avaukselta jollekin suuremmalle kuviolle
Kokoomuksessa tuulee. Ensin kansanedustaja Harry Harkimo erosi puolueesta ja perusti uuden liikkeen. Se tosin lässähti poliittiseksi pannukakuksi naivihkolla idealismillaan.
Sitten sinisten kansanedustaja Kaj Turunen loikkasi kokoomukseen, mikä kiristi hallituspuolueiden välejä. Tapaus kieli lopulta vain, noh, paniikinomaisesta paosta gallupjohtoa pitkään pitäneen puolueen siipien suojaan.
Mutta kansanedustaja Elina Lepomäen (kok.) kohdalla meininki on vähän toinen.
Hänen tänään julkaistu, mutta jo eilen julkisuuteen vuotanut kirjansa Vapauden voitto sisältää 700 sivua tiukkaa, analyyttistä ja viiltävää pohdintaa siitä, mikä kokoomuksessa on pielessä ja miten Suomessa pitäisi asiat tehdä.
Sisältö on tietysti jyrkkää lepomäkeläistä markkinaliberalismia, josta voi olla montaa mieltä.
Mutta mitään keveisiin heittoihin pohjautuvaa populismia se ei missään nimessä ole, toisin kuin Harkimon projektissa.
Lepomäki on selvästi tehnyt valtavasti ajatus- ja tutkimustyötä. Teesinsä hän on purkanut opukseksi, jonka pelkkä sisällysluettelo on neljä ja puoli sivua pitkä.
Teemat eivät ole keveitä: on markkinataloutta, demokratian tilaa, nationalismia, rakennemuutosta, sosiaaliturvaa, julkisen vallan kritiikkiä, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, Euroopan unionin tulevaisuutta ja rahaliiton ongelmia.
Kokoomus saa Lepomäen kirjassa kunnolla kyytiä.
Puolueesta on kirjoittajan mukaan tullut urheiluseuran kaltainen toimija, jolle on tärkeintä voitto seuraavissa vaaleissa, ei omien arvojen ja päämäärien mukaisten päätösten edistäminen.
Nykyhallituksen ainoat onnistuneet ministerit ovat Lepomäen mielestä keskustan Juha Sipilä ja Anne Berner.
He ovat Lepomäen mukaan laittaneet liikkeelle sellaisia uudistuksia, joita muut eivät olisi saaneet aikaan. Esimerkkeinä hän mainitsee taksi- ja junaliikenteen sekä aukioloaikojen vapauttamisen ja työmarkkinoiden uudistamisen.
– Mihin tässä enää tarvitaan kokoomusta, Lepomäki kysyy.
Monista Sipilän tavoitteista hän sanoo olleensa eri mieltä, mutta antaa tunnustuksen sille, että Sipilä teki pääministerinä sen, mitä ennakkoon lupasikin.
Näkemys on mielenkiintoinen, sillä keskustassa on välillä valiteltu hallituksen liian kokoomuslaista menoa.
Lepomäen mielestä kokoomus on taas jäänyt hallituksessa pelkäksi kumileimasimeksi, joka ei saa eikä edes yritä saada omia tavoitteitaan läpi.
– Kyse on vuosien aikana juurtuneesta puoluekulttuurista, jossa ollaan enemmänkin huolissaan porukan ”pärjäämisestä” kuin toteutuneesta politiikasta. Puolue-elimissä ollaan tyytyväisiä, kun saadaan juoda ministerin kanssa pullakahvit pari kertaa vuodessa. Harva uskaltaa esittää poikkeavan näkemyksen, kun vaarana on, että leimautuu ”hankalaksi”, hän tilittää.
Kokoomuksen ongelmat kiteytyvät Lepomäen mukaan kolmeen sanaan: johtamiseen, johtamiseen ja johtamiseen.
Hän ei säästele kritiikissään puolueen kolmea viimeisintä johtajaa Jyrki Kataista, Alexander Stubbia ja Petteri Orpoa. Erityisesti kritiikki kohdistuu heistä kahteen viimeisimpään, joiden puheenjohtajuuden aikana Lepomäki on istunut eduskunnassa.
Puolue kulkee Lepomäen mielestä liikaa elinkeinoelämän etujärjestöjä myötäillen. Puolueessa arvostetaan liikaa sellaisia, jotka ovat kiivenneet puoluekoneiston rattaita vuosikaudet.
– Olisiko Anne Bernerin kaltainen neljän vuoden rykäys ollut kokoomuksessa mahdollinen? No ei. Silti Berner on ollut Sipilän hallituksen parhaita ministereitä. Ministerin tehtävät ovat kokoomuksessa palkintopaikkoja eivätkä rooleja, joissa käydään tekemässä työt ennen kuin palataan takaisin työelämään.
Kokoomusta piikitellessään Lepomäki tulee arvostelleeksi koko poliittista nykysysteemiä.
Kaikki poliitikot tappelevat vallasta sekä gallup- ja vaalimenestyksestä. Kansanedustajiakin vaivaa valtaosin mukavuudenhalu. Harva tekee Lepomäen mukaan töitä pohtiakseen oikeasti, miten maan asiat uudistetaan paremmiksi.
Mediaa hän tuntuu pitävän koko systeemin puudelina.
Mitä Lepomäki oikein haluaa, tulee monta kertaa mieleen.
Ainakin markkinaliberalistisen Suomen, jossa rajoituksia olisi mahdollisimman vähän. Työmarkkinat pitäisi vapauttaa eikä tuloerojen kasvu ole pahasta.
Mitä reittiä Lepomäki aikoo haluamaansa malliin sitten pyrkiä, jää arvailujen varaan.
Sen hän sanoo ääneen useampaankin otteeseen, että kokoomuksessa tie vastuullisille ministerin paikoille on pelattu pois.
700-sivuista, puolueohjelmaa monelta osin muistuttavaa opusta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että tätä teosta ei ole tehty pelkäksi keskustelun herättelijäksi.
Kenties tämä oli avaus jollekin suuremmalle kuviolle, jonka siirroista kuulemme vielä lisää.
Elina Lepomäki: Vapauden voitto. Otava, 714 s.