Karjalan menetys musersi talvisodan puolustusministerin – Niukkas-elämäkerta kuvaa maalaisliiton kulmikkaan voimahahmon uran nousun ja laskun
Puolustusministeri Juho Niukkasen itsepäisyys hallituksessa vuonna 1939 juuri ennen talvisotaa saattoi pelastaa Suomen itsenäisyyden. Näin pohtii tietokirjailija Timo Mikkilä.
Hänen maalaisliiton voimahahmosta kertova elämäkertansa Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen (Edita) julkaistiin keskiviikkona Helsingissä.
Cajanderin hallitus halusi kotiuttaa suurimman osan tuolloin Karjalan kannakselle jo siirretyistä kertausharjoitusjoukoista.
– Tanner ja muu hallitus olivat sitä mieltä, ettei tässä mitään sotaa synny. Siinä vaiheessa Juho Niukkanen vastusti tiukasti ja totesi, jos näin teette, saatte hakea uuden puolustusministerin.
Mikkilä lisää, etteivät kotiutetut joukot olisi ehtineet enää takaisin asemapaikoilleen, kun Neuvostoliitto hyökkäsi marraskuussa 30. päivä. Mikkilä arvioi, että ilman Niukkasen itsepäisyyttä puna-armeija olisi päässyt etenemään melko vapaasti Lappeenrannan tienoille.
Niukkasen uran merkittävin kausi ajoittuu juuri talvisodan aikoihin. Niukkanen asettui tukemaan Mannerheimia, joka oli varoitellut, ettei Suomi pärjäisi sodan syttyessä ilman asehankintoja.
– Hän (Niukkanen) teki omin päin asekauppoja. Ne eivät tietysti enää auttaneet Suomea siinä tilanteessa, Mikkilä sanoo.
Mutta Väinö Tanner (sd.) uhkasi Niukkasta omapäisten aseostojen takia valtakunnanoikeudella.
– Niukkanen sai kuitenkin anteeksi, sillä kun hallitus oli kokoontumassa, vihollisen pommikoneet jo pommittivat Helsinkiä.
Talvisodan tappiosta ja varsinkin Karjalan menetyksestä tuli Niukkaselle trauma.
Hän ei olisi puolustusministerinä halunnut Suomen solmivan rauhaa, jossa Kannas ja Kirvu luovutetaan Neuvostoliitolle. Hän erosikin Risto Rytin hallituksesta ennen aikojaan, kun kuuli aselevosta, ja lähti Kannakselle evakuoimaan kotitilaansa.
– Se oli poliittisen uran kannalta virhe. Häntä musersi omaistensa kohtalo siellä Kirvussa, kun hän ei tiennyt, miten siellä käy. Se oli täysin inhimillistä.
Mikkilän mukaan Niukkasella olisi ollut vielä poliitikkona paljon annettavaa, mutta hän joutui eroamisensa takia eräällä tapaa ”vilttiketjuun”. Talvisotaan päättyivät Niukkasen parhaat vuodet poliitikkona.
– Hän itse luuli, kun hän lähti ovet paukkuen hallituksesta, että hän pystyy kääntämään tämän voitokseen ja palaamaan ministeriksi.
Niukkanen ei koskaan toipunut Karjalan menetyksestä, vaan sairastui diabetekseen ja häneltä amputoitiin toinen jalka. Hän lääkitsi kipuja morfiinilla ja käytti runsaasti alkoholia.
Sairauksistaan huolimatta 1920- ja 1930-lukujen voimapoliitikko pysyi maalaisliitossa vallankahvassa vielä talvisodan jälkeenkin.
– Vaikka hän oli puolittain rampa, hänellä säilyi vaikutusvalta, ja sairaalassakin ollessaan hän oli puolueen epävirallinen johtaja. Hän oli täysin korvaamaton, ja maalaisliiton ministerilistat olivat hänen taskussaan, Mikkilä näkee.
Myös Niukkasen isännöimät saunaillat Tuusulassa toimivat poliittisten junailujen areenoina, ja isäntä sai kokea olevansa yhä politiikan teon keskiössä.
– Hän sai vielä pelata niitä poliittisia pelejä, joita oli tottunut pelaamaan terveenä miehenä 1930-luvulla.
Niukkanen ymmärsi, ettei hän sairauksiensa vuoksi voi enää nousta ministeriksi, mutta Kekkonen sai hänet vielä kerran suostumaan valtiovarainministeriksi ja laatimaan valtion menoja rankasti leikkaavan ”Niukkas-budjetin”.
– Hän oli silloin jo täysin talutuskunnossa, mutta hän oli poliittinen ikiliikkuja ja pystyi jyräämään Niukkas-budjetin. Se oli kunnianhimoinen budjetti.
Niukkanen kuoli jo seuraavana vuonna.
Pojanpoika Timo Niukkanen muistaa isoisänsä erittäin lämpimänä ja kilttinä vanhana miehenä, joka kuljetti lapsenlapsiaan mielellään Dodgellaan.
– Me kävimme joillakin puhujamatkoilla Jussi-veljeni kanssa – Mäntsälän muistan. Kävimme eduskuntatalossa, ja hän vei meidät Helsingin Olympialaisiin. Istuimme takakaarteessa.
Isoisän talo oli samassa pihapiirissä Tuusulassa kuin Timo Niukkasen koti, ja siksikin isoisä huusi veljeksiä apuun saunailloissa.
– Meidät komennettiin: Nyt selän pesuun pojat, kun niitä isoja mustia autoja tuli, kertoo Timo Niukkanen.
– Olihan se jännää. Siellä me istuimme alemmilla lauteilla, kun isot miehet ottivat kovia löylyjä. Se oli vähän sellaista leikkiä.
Timo Niukkanen muistaa, että isot miehet kävivät keskusteluja ja istuivat löylyissä pitkään. Puheenaiheet eivät jääneet viisi–kuusivuotiaiden pikkupoikien mieleen, mutta ison, kaljun Urho Kekkosen olemus jäi.
– Muistan Kekkosen olemuksen ja Kekkosen leveän selän ihan elävästi.