Essee: Ex-presidentin vahva paluu vakauttaa Ranskan sisäpolitiikan turbulenssia
Ranskan entinen mahtipuolue sosialistit on ollut aatteellisesti kadoksissa pitkään. Puolueen arvostuksen paluu voi kuitenkin tulla yllättävän mutkan kautta.
Ranskan vasemmiston nykytila herättää myös maan ulkopuolella paljon kysymyksiä. Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana vasemmiston ilmatilan ja samalla suosion on kaapannut radikaali ja populistinen lannistumaton Ranska -puolue. Demagoginen ja karismaattinen johtaja Jean-Luc Mélenchon on saavuttanut jopa hämmästyttävää suosiota erityisesti nuoren ja koulutetun äänestäjäkunnan keskuudessa. Sosialistit ovat sen sijaan kärvistelleet jo pitkään uskottavuusongelman kanssa.
Sosialistien kannatus alkoi rapautua viimeistään vuoden 2002 presidentinvaalin jälkeen. Sosialistien pääministeri Lionel Jospin ei päässyt vaalissa edes toiselle kierrokselle, vaan sinne meni yllättäen silloisen kansallisen rintaman Jean-Marie Le Pen. Merkkejä alenevasta kannatuksesta oli kuitenkin ollut pitkin 1990-lukua, kun perinteiset työläisäänestäjät olivat siirtyneet kansallisen rintaman äänestäjiksi. Sosialisteja vaivasivat myös perinteiset linjaristiriidat ja kiinnostavien valovoimaisten poliitikkojen puute.
François Hollanden vaalivoitto vuoden 2012 presidentinvaalissa toi kuitenkin hetkellisen helpotuksen sosialistien ahdinkoon. Hollanden vaalivoitto toi ranskalaiseen tyyliin menestystä myös parlamenttivaaleissa, kun sosialistit saavuttivat toistaiseksi viimeisen kerran absoluuttisen enemmistön parlamentissa. Lopulta ja varsinkin jälkeen päin arvioituna, vuosi 2012 oli vain kansanäänestys skandaaleissa ryvettynyttä silloista istuvaa presidenttiä Nicolas Sarkozyta ja konservatiivista UMP-puoluetta vastaan. Hollanden kausi jäi lopulta yhteen ja hän poistui vähin äänin taka-alalle ja lähes unohduksiin.
HOLLANDEN VAIKEA PRESIDENTTIYS
Ranskan poliittisessa kulttuurissa on ollut aina kiinnostavana piirrteenä sen populistinen pohjavire. Maan poliittinen kulttuuri on suosinut karismaattisia esiintyjiä, kuten Jacques Chiracia, Le Peniä, Mitterrandia, Sarkozy´ta ja Mélenchonia. Hollanden yhdeksi ongelmaksi jäi presidenttikaudellaan juuri karisman, innostuksen, mutta myös johtajuuden puute. Hollanden presidenttikauden viimeisinä vuosina sosialistit olivat pirstoutuneet jopa ranskalaisittain ajateltuna poikkeukselliseen eripuraan ja hajaannukseen. Laajoista valtaoikeuksistaan ja absoluuttisesta parlamentin enemmistöstään huolimatta Hollande ei onnistunut pitämään hallitustaan yhtenäisenä.
Yksi sosialisteja eniten sisältä repinyt kiista liittyi mm. niin sanottuun El Khomrin -lakiesitykseen. Kysymyksessä oli Hollanden loppukauden yksi tärkeimmistä työlainsäädäntöön liittyvistä uudistuksista, jolla pyrittiin tuomaan joustoja Ranskan jäykkään työlainsäädäntöön. Uudistus antoi yrityksille enemmän valtaa neuvotella työehdoista suoraan työntekijöiden ja ammattiliittojen kanssa, erityisesti työaikojen ja ylityökorvausten osalta.
Tämä tarkoitti, että paikalliset sopimukset saattoivat poiketa alakohtaisista sopimuksista, jos enemmistö työntekijöistä hyväksyi ne. Lakiesitys johti aikoinaan massiivisiin protesteihin ja ne heikensivät entisestään presidentti Hollanden ja sosialistihallituksen suosiota. Kiinnostavaa kyllä, ranskalaisessa poliittisessa keskustelussa unohdetaan nykyään usein se, että presidentti Macronin ajamat uudistukset laitettiin alulle jo Hollanden presidenttikaudella.
SOSIALISTIEN MURskatappio JA MACRONIN NOUSU
Sosialistien sisäiset välienselvittelyt rapauttivat lopulta puolueen uskottavuutta ja istuvasta presidentistä tuli puolueelle kansansuosion menettämisensä myötä myös rasite. Käytännössä Hollanden kohtalo sinetöityi siten vuoden 2016 loppuun mennessä. Monella tapaa itseluottamuksensa kadottanut presidentti muistutti viimeisinä vuosinaan skandinaavista harmaata demaripoliitikkoa, jolta ei juuri suuria keskustelunavauksia odotettu, eikä niitä koskaan myös saatu.
Lopulta Hollande päätti olla asettumatta ehdolle ja sosialistit kävivät repivän esivaalikampanjan. Yksi puolueen presidenttiehdokkuutta tavoitelleista kärkipoliitikoista oli Hollanden toiseksi viimeinen pääministeri Manuel Valls. Nykyinen Bayroun hallituksen merentakaisten alueiden ministeri oli eronnut pääministerin tehtävästä neljä kuukautta myöhemmin, kuin nykyinen presidentti Macron. Valls ei kuitenkaan menestynyt edes esivaalissa, vaan sosialistit valitsivat ehdokkaakseen suurelle yleisölle tuntemattoman Benoît Hamonin. Valitun ehdokkaan radikaalit ajatukset mm. kannabiksen laillistamisesta ja universaalista perustulosta eivät herättäneet äänestäjissä kiinnostusta ja tämä näkyi vaalin tuloksessa.
Hamon sai presidentinvaalissa vain kuusi prosenttia äänistä, mikä antoi esimakua tulevasta parlamenttivaalien katastrofista. Kesäkuussa 2017 pidetyissä parlamenttivaaleissa sosialistit romahtivat täydellisesti ja puolue menetti asemansa ja uskottavuutensa. Yksi suurimmista vaalitappion aiheuttajista oli monien mielestä väistyvä presidentti.
Hollanden puolustukseksi on kuitenkin sanottava se, että hän joutui virkakautensa aikana todistamaan useita terroritekoja, joihin kenen tahansa valtiojohtajan olisi ollut vaikea reagoida kansalaisia tyydyttävällä tavalla. Ukrainalaiset kiittävät Hollandea varmasti siitä, että hänellä oli rohkeutta perua jo sovittu taloudellisesti merkittävä maihinnousutukialuksen myynti Venäjälle. Jos näin ei olisi käynyt, sama alus tuhoaisi tällä hetkellä Ukrainaa. Hollanden päätös aiheutti aikoinaan valtavan polemiikin Ranskan parlamentissa ja presidenttiä syytettiin niin kansallisten intressien vesittämisestä kuin alistumisesta Yhdysvaltojen vasalliksi.
SOSIALISTIT TUOVAT NYT VAKAUTTA RANSKAAN MUTTA MYÖS EUROOPPAAN
Edellä mainitussa viitekehyksessä onkin hyvin kiinnostavaa, miten vahvan paluun Hollande on tehnyt Ranskan politiikkaan. Viime kesänä Hollande asettui ehdolle parlamenttiin, tuli valituksi ja nyt hän kuuluu sosialistien terävimpään vaikuttajakaartiin. Parlamenttivaalien yhteydessä sosialistit olivat vielä samassa vaaliliitossa kommunistien, vihreiden ja lannistumattoman Ranskan kanssa. Arkeen palattiin kuitenkin pian vaalien jälkeen ja yhteistyö mureni käsiin. Sosialistit toimivat nyt Ranskan muuten huteran hallituksen takuumiehinä, joka perustuu osin myös pääministeri Bayroun ja Hollanden hyviin ja toimiviin keskinäisiin väleihin.
Sosialistit ovat tehneet samalla selkeän pesäeron populistiseen vasemmistoon ja sen provokatiiviseen johtajaan Mélenchoniin. Jo lähtökohtaisesti vasemmiston yhteistyöltä puuttuu laajemmin pohja. Hollande ja sosialistit ovat talouden suhteen kriisitietoisia toisin, kuin lannistumaton Ranska ja he eivät ole kiinnostuneita horjuttamaan Ranskan kansainvälistä asemaa seikkailupolitiikalla, jota lannistumaton Ranska edustaa aidoimmillaan. Lannistumaton Ranska suhtautuu kriittisesti niin EU:n kuin Natonkin jäsenyyksiin, joka on hyvin kaukana siitä, mitä Hollande ja myös sosialistit edustavat. Mélenchon on kuulunut pitkään myös Venäjän ja Putinin politiikan kestoymmärtäjiin, ja hän on tullut tunnetuksi antisemitistisistä lausunnoista sekä Saksaan säännöllisesti kohdistuvasta usein jopa epäasiallisesta kritiikistä.
Ranskan ja jopa Euroopan vakauden kannalta sosialistien ja Hollanden paluu vaikuttamisen ytimeen on kiinnostava käänne. Samalla kuukausia kestänyt Ranskan sisäpoliittinen turbulenssi on saanut nyt ainakin jonkinlaisen aikalisän osakseen. Hallitus sai läpi vihdoin budjettinsa ja jo toinen lannistumattoman Ranskan ajama epäluottamuslause vesittyi selkein numeroin.
Sosialistien päätös toimia hallituksen tukipuolueena osoittaa poliittista pelisilmää ja kykyä ajatella ranskalaista oppositiopolitiikkaa ja vaikuttamista jopa uudella tavalla. Tällä hetkellä on vaikutelma, että sosialistit haluavat osoittaa äänestäjilleen, että puolue haluaa aidosti vakauttaa Ranskan sekasortoisen poliittisen tilanteen ja siitä hyötyy samalla myös koko muu Eurooppa.
Jos Bayroun hallitus onnistuu tavoitteessaan ja istuu seuraaviin vaaleihin 2027 asti suurin kiitos saavutuksesta menee pitkään poliittisessa paitsiossa olleelle sosialistipuolueelle ja entiselle parjatulle presidentille Hollandelle. Samalla väistyvä presidentti Macron on saanut työrauhan ja onnistunut hillitsemään politiikan äärilaitojen vaikutusta niin maan sisä- kuin ulkopolitiikassa.
Korjaus 10.2. klo: 8:24. Ranskan pääministerin sukunimi on Bayrou, ei Bayreu.
Pekka Väisänen väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta. Väisänen tutki Macronin ajattelua muun muassa riskiyhteiskunnan, ranskalaisen liberalismin ja kolmannen tien politiikan teorioiden kautta.
