"Ei se ole vain ne puitteet ja raha" – Rosa Meriläinen häkeltyi keskustalaisten kulttuuririennoista
Ikänsä kun on pikkukylällä asunut, on pitänyt osallistua, perusteli aktiivisuuttaan mies, joka oli ehtinyt hoitaa paikallista tanssipaikkaa, kyläseuraa ja kotiseutumuseota.
Jokainen tapahtuma ja talo tarvitsee pyörittäjänsä, joka hoitaa paikalle tarpeelliset tarjottavat ja pitää paikat kunnossa. Tälläkin superaktiivilla oli aikaa vielä käydä ihailemassa muita harrastajateatterissa.
Häkellyttävän moni tapaamani keskustalainen on aktiivinen kaikessa mahdollisessa. Sama ihminen laulaa kuorossa, järjestää nuorisoseuran leiritoimintaa, huolehtii sukuseurassa sukutarinoiden keräämisestä ja tekee aktiivisesti käsitöitä. Kutimet olivat mukana puoluekokouksessakin.
Suomalaiset kulttuuritapahtumat tarvitsevat vapaaehtoisia ihmisiä toteutuakseen. Kesäteatterit eivät pyöri, ellei joku uskaltaudu lavalle aikuisenakin.
Eräs nainen kertoi järjestävänsä kesän aikana paikkakunnan lapsille mahdollisuuksia harrastaa kulttuuria. Toinen kertoi olevansa talkoolaisena Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla, koska sen ansiosta on mahdollista tavata kansainvälisiä tähtiä.
Juurien vaaliminen ja yhteisten tarinoiden kerääminen oli monen keskustalaisen sydäntä lähellä. Ehdin tavata useita historiikkien tekijöitä ja ahkeria kulttuuriperintöihmisiä. Kyläkirjojen tekeminen on tärkeää yhteiselle muistille, samoin kansallispukuihin liittyvän osaamisen siirtäminen sukupolvelta toiselle.
Jos haluaa nauttia kulttuurista, se pitää monin paikoin itse tehdä. Kulttuuria ei ole pakko hakea kaukaa, jos sydänten kesäteatteri on oma kesämökki.
Yksi runollisimmista kulttuuritarinoista kertoi oman järven rannasta, jossa on akustiikka kohdillaan soittaa harmonikkaa.
– Kun on kajakki kaikuva keli, on kiva soittaa, kuvaili musiikin ystävä kotoisaa harrastustaan, jossa luonto ja kulttuuri yhdistyvät.
Luonnossa liikkuminen oli tärkeässä roolissa monen keskustalaisten kulttuuritarinoissa – kuten sen kokousedustajan, joka kertoi soutelevansa yksin Havukka-ahon ajattelijan maisemissa.
Toinen kertoi, miten työpaikan retki suurennuslasien kanssa lähimetsään oli avannut silmät huomaamaan, miten kaunis on kaarna ja jäkälä.
On tärkeää, että sinä luot.
Jotkut puoluekokousedustajat epäilivät, että se kulttuuri mitä he tekevät, ei ole sitä mitä minä tarkoitan.
Lapsilleen vanhoja savikiekkoja soitellut perheenäiti kysyi, että kelpaako se. Kelpaa! Heillä oli myös kuunneltu paljon radiota ja soitettu pianoa.
Vaikka useimmat keskustalaiset olivat ahkeria käymään teatterissa, vielä enemmän vapaa-aikaa kului arkisissa kodin kulttuuriharrastuksissa.
Eräs ulkoilmateatterin ystävä kertoi kuluttavansa paljon kirjallisuutta. Hän oli lukenut läpi koko Kalle Päätalon massiivisen Iijoki-sarjan, jossa on 26 osaa.
Kirjojen lukeminen on tutkitusti Suomen suosituin kulttuuriharrastus, joten ei ihme, että myös keskustalaiset ovat ahkeria lukijoita.
– Luen ja ymmärrän, tähdensi eräs puoluekokousedustaja.
Lukemisen lisäksi moni myös kirjoitti itse.
– On tärkeää, että sinä luot, muistutti eräs nainen, jolle kirjallisuus ja valokuvaus olivat läheisimmät kulttuuriharrastukset.
Hauskimmasta kulttuuritarinasta luvattiin palkinnoksi museokortti. Lopulta palkinto meni tarpeeseen.
Eräs kokousedustaja kertoi sairastavansa etenevää silmäsairautta, jonka takia hän halusi tänä vuonna kiertää Suomen museoita katsomassa kaikkea, mikä vielä näkemättä on.
Moni keskustalainen kertoi syvällisesti kulttuurin merkityksestä itselleen, lapsille ja koko yhteisölle.
– Lasten musiikkiteatteria pitäisi nostaa enemmän, sillä taidekasvatus lähtee lapsista, vetosi yksi puoluekokouskävijä.
Ei pidä asettaa vastakkain paikallista kulttuuria ja taidelaitoksia.
Keskustalaisilla oli väkeviä kulttuuripoliittisia mielipiteitä, jotka kannustivat monipuolisen kulttuurielämän vaalimiseen. Monet olivat opettaneet lapsiaan kulttuurin pariin, kuten eräs kansalaisopistojen merkityksestä muistuttanut musiikki-ihminen, joka oli opettanut lapsilleen kaikkea Matti Pellonpäästä kirkonpolttoheviin.
Lapsia oltiin valmiita kuskaamaan kuoppaisia teitä pitkän matkan päähän kulttuuriharrastuksiin.
– Ei pidä asettaa vastakkain paikallista kulttuuria ja taidelaitoksia. Kaikki kulttuuri on osa samaa kokonaisuutta. Sitä pitää rahoittaa enemmän. Nyt kulttuurin merkitystä ei ymmärretä: että siihen sijoitettu euro tulee takaisin hyvinvointina ja yhteisöllisyytenä, perusteli eräs nainen.
Stand up -huumorin ystävä puolestaan toivoi kulttuuripolitiikalta erityisesti avoimuutta ja saavutettavuutta.
Kaikki kulttuuritarinat eivät tietenkään olleet iloisia.
Yksi kertoi olleensa poikakuorossa, josta oli äänestetty kaksi huonointa laulajaa ulos. Hän oli ollut niistä toinen. Lauluharrastus oli loppunut siihen. Muisto oli tuntunut aikuisena niin epäuskottavalta, että hänen oli pitänyt tarkistaa ikätovereilta, oliko kuoronjohtaja todella kohdellut lapsia näin.
Maallakin on kulttuuria.
Kulttuuritarinoita kerättäessä kysyimme myös, mitä Helsingin kulttuuripiirit eivät tajua.
– Kulttuuria on paljon kehä III:n ulkopuolella, menkää katsomaan, kehotti eräs piirtämistä harrastava mies.
– Sitä, että maallakin on kulttuuria. Ei se ole vain ne puitteet ja raha, vaan kulttuuri syntyy ihmisten sisältä ja yhteistyöstä, muistutti kymmenen järjestön rahastonhoitajan työskennellyt mies.
– Yhteisöllisyyden voimaa, joka maaseudulla näkyy, vastasi eräs Laukaan kanavateatterin ystävä.
Useat kokivat, että maakuntien kulttuuritarjontaa ei huomata. Kansantaide ja ITE-taide jäävät katveeseen, eikä televisiosta tule kansankomedioita. Epäiltiin, että käsitys kulttuurista on snobistinen eli ajatellaan kapeasti, mikä on niin sanottua oikeaa taidetta.
Toki moni myös arvosti Helsingin kulttuuritarjontaa.
Puoluekokousvierasta sykähdyttää aina keskustalaisten kansallispuvut.
Kysyttäessä itse kunkin kansallispukua, valikoima laajeni entisestään, osin myös huumorin puolelle: ”Verryttelyvaatteet”, ”lökäripöksyt”, ”Jussi-paita”, ”arkivaatteet”, ”Kurun kansallispuku eli metsurin työasu” tai ”humppapuku ja maiharit”.
Viimeksi mainittu viittaa Eläkeläiset -yhtyeen fanitoimintaan, jossa eräs pariskunta oli ollut mukana jo vuodesta 1995.
Joillakin kansallispuku oli satavuotias tai kankaankudontaa myöten itse tehty. Omista puvuista oltiin sopivasti ylpeitä.
– Suomen hienoin, arvioi eräs mies Jussi-pukuaan.
Kirjoittaja on Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteeri. Viestintäyrittäjä Leena Rantanen oli mukana tarinankeruussa apulaisena.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä elokuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.