Bougainville, Skotlanti vai joku muu? YK ei ole saanut uutta jäsenmaata kymmeneen vuoteen, eikä seuraavaa itsenäistä valtiota ole aivan heti näköpiirissä
Viime viikon tiistaina tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun YK sai viimeksi uuden jäsenvaltion, Sudanista itsenäistyneen Etelä-Sudanin.
Vuosikymmen on ylivoimaisesti pisin tauko YK:n historiassa ilman uutta jäsenmaata, mistä herääkin kysymys: miksi maailmaan ei enää synny uusia itsenäisiä valtioita lainkaan takavuosien malliin?
Taustalla on kaksi pääsyytä, selittää valtioiden syntymekanismeja tutkinut vieraileva professori James Ker-Lindsay London School of Economicsista.
Ensinnäkin suurin syy valtioiden itsenäistymiseen 1900-luvun jälkipuoliskolla oli siirtomaavallan purkautuminen etenkin Afrikassa, mutta myös Aasiassa, Oseaniassa ja Karibialla.
Nyt tämä prosessi on lähestulkoon valmis, ja jäljellä olevista ei-itsenäisistä alueista valtaosa on hyvin pieniä saarivaltioita, jotka eivät usein itsekään halua irtautua emämaastaan.
Maailmassa on yhä lukuisia itsenäisyyttä havittelevia liikkeitä ja alueita, mutta ne ovat enimmäkseen osa jo olemassa olevia itsenäisiä valtioita.
Tässä tullaan toiseen Ker-Lindsayn esille nostamaan syyhyn: valtiot suhtautuvat lähtökohtaisesti hyvin kielteisesti separatismiin ja alueiden menettämiseen.
– Nykyjärjestelmässä maa tarvitsee käytännössä luvan siltä valtiolta, josta se irtautuu, jotta se voidaan tunnustaa itsenäiseksi valtioksi kansainvälisesti, sanoo Ker-Lindsay, joka pitää myös aiheeseen vihkiytynyttä Youtube-kanavaa.
Monilla valtioilla on omasta takaa alueita, joilla on pyrkimyksiä irtautua omaksi valtiokseen.
Siksi valtiot ovat yleensä nihkeitä tunnustamaan sellaisten maiden itsenäisyyttä, jotka eivät ole irtautuneet emämaastaan yhteisymmärryksessä.
Tämän vuoksi yksipuolinen itsenäisyyden julistaminen jättää yleensä valtion vaille kansainvälistä tunnustusta, jolloin se ei voi myöskään haaveilla YK:n jäsenyydestä.
Tällaisia de facto -valtioita on etenkin entisen Neuvostoliiton alueella, kuten Transnistria Moldovassa, Abhasia ja Etelä-Ossetia Georgiassa sekä Vuoristo-Karabah Azerbaidzhanissa.
Millään näistä ei Ker-Lindsayn mielestä ole realistista mahdollisuutta kansainväliseen tunnustukseen lähitulevaisuudessa.
Uusien valtioiden pääsyä YK:n jäseniksi vaikeuttaa sekin, että edes melko laaja kansainvälinen tunnustus ei riitä.
Koska YK:n jäseneksi pyrkivien maiden on ennen yleiskokouksen äänestystä saatava turvallisuusneuvoston siunaus, niiden kohtalo on käytännössä turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan käsissä.
Toisen maailmansodan voittajavaltiot määrittävät siis yhä vahvasti sitä, millaiseksi maailmankartta muodostuu.
Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Britannia ja Ranska voivat kaikki veto-oikeudellaan pysäyttää uuden maan jäsenyysprosessin, joten maailmanpolitiikan kiemurat saattavat nousta jäsenyyden esteeksi.
Kun Palestiina pyrki YK:n jäseneksi vuonna 2011, blokkasi Israelin liittolainen Yhdysvallat sen mahdollisuudet.
Jos taas Serbiasta vuonna 2008 itsenäiseksi julistautunut Kosovo hakisi YK:n jäseneksi, se joutuisi Venäjän ja Kiinan blokkaamaksi, vaikka noin puolet YK:n jäsenmaista on tunnustanut sen itsenäisyyden.
Ker-Lindsay kuitenkin uskoo, että seuraavaa uutta YK:n jäsenmaata ei tarvitse odottaa toista vuosikymmentä.
Todennäköisimpänä seuraavana jäsenenä hän pitää Tyynellämerellä sijaitsevaa Bougainvilleä, joka on nykyisin Papua Uuteen-Guineaan kuuluva autonominen alue.
Bougainvillessä pidettiin toissa vuonna ei-sitova kansanäänestys itsenäisyydestä, ja peräti noin 98 prosenttia äänesti itsenäisyyden puolesta.
Papua Uuden-Guinean hallitus ei kuitenkaan ole vielä yksiselitteisesti antanut alueelle lupaa itsenäistyä.
Viime viikolla Bougainvillen johtajat neuvottelivat Papua Uuden-Guinean hallituksen kanssa ja asettivat vuoden 2027 takarajaksi itsenäisyydelle.
– Kuusi vuotta on pitkä aika. Jos minun pitäisi veikata, onko seuraava uusi valtio Bougainville vai joku muu, sanoisin luultavasti, että joku muu, mutta en tiedä, mikä se olisi. Aina voi tapahtua jotain yllättävää, Ker-Lindsay arvioi.
Hänen mukaansa on esimerkiksi mahdollista, että Kosovo ja Serbia pääsevät diplomaattiseen ratkaisuun, joka avaisi Kosovolle tien YK:n jäseneksi. Etiopian Tigrayssa raivoava konflikti voisi myös johtaa siihen, että Etiopia päättäisi antaa Tigrayn itsenäistyä.
– En kuitenkaan usko niin käyvän, koska Etiopialla on potentiaalia olla uusi Jugoslavia ja hajota. Siksi luulen että hallitus ei halua päästää yhtäkään aluetta menemään, jotta muut eivät tahdo samaa.
Yksi realistisimmista mahdollisuuksista löytyy Euroopasta, nimittäin Skotlanti.
Skotlanti torjui jo kertaalleen itsenäistymisen Britanniasta syksyn 2014 kansanäänestyksessä, mutta Brexit-äänestys ja eroaminen EU:sta vastoin skottien enemmistön tahtoa antoi itsenäisyysliikkelle uutta pontta.
Nykyinen itsenäisyysmielinen skottihallitus haluaisi järjestää uuden itsenäisyyskansanäänestyksen, mutta Britannian konservatiivihallitus ei ole antanut sille lupaa.
– Skotlannin hallituksen täytyy siis miettiä, mikä kansanäänestyksen merkitys on, jos Britannian hallitus ei tunnusta sen tulosta, Ker-Lindsay sanoo.
Hän arvelee, että uusi kansanäänestys Skotlannissa olisi mahdollinen, jos Britannian hallitus vaihtuisi seuraavien parlamenttivaalien jälkeen. Nykytilanteessa skottihallitus ei haluaisi julistautua itsenäiseksi, koska se ei halua kokea Espanjasta vuonna 2017 irtautumaan pyrkineen Katalonian kohtaloa.
– Katalonia julistautui itsenäiseksi ja epäonnistui täydellisesti. Kukaan ei tunnustanut sitä, ja yritys kuivui kasaan. He olivat tavallaan ajaneet itsensä nurkkaan tilanteeseen, jossa heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä itsenäisyysjulistus, joten luulen että skottihallitus on päättänyt olla tekemättä samaa virhettä.
Ker-Lindsay muistuttaa, että jos Skotlanti itsenäistyisi ilman brittihallituksen siunausta, se ei pääsisi liittymään esimerkiksi useimpiin kansainvälisiin järjestöihin.
– Sillä rintamalla on ollut viime aikoina hiljaista, mutta ajatus ei missään tapauksessa ole kadonnut.
Maailman itsenäisyysliikkeistä parhaat perusteet on Ker-Lindsayn mielestä Somalimaalla, joka julistautui itsenäiseksi Somaliasta vuonna 1991.
Se on sen jälkeen käytännössä toiminut itsenäisenä valtiona, jolla on muun muassa oma armeija ja valuutta. Afrikan Unionikin on selvittänyt Somalimaan asemaa.
Siirtomaa-aikana maa tunnettiin brittiläisenä Somalimaana, ja se oli vuonna 1960 itsenäinen muutaman päivän ajan ennen kuin yhdistyi entisen Italian Somalian kanssa ja muodosti Somalian valtion.
Liitosta tuli pian riitaisa ja sotaisa, mutta Somalian keskushallinto ei halunnut enää luopua alueesta.
Somalimaalla on siis vahva oma historiansa ja identiteettinsä. Silti yksikään maa ei ole tunnustanut Somalimaan itsenäisyyttä.
– Vaikka Somalia itse on ollut suurimman osan viimeisistä 30 vuodesta sekasorron vallassa, sekään ei ole hyväksynyt Somalimaan itsenäisyyttä. Tämä on kiehtova esimerkki, joka kertoo, miten maat suhtautuvat näihin asioihin.
Ker-Lindsay uskoo, että Somalimaa tulisi kansainvälisesti tunnustetuksi, jos Afrikan maat päättäisivät tunnustaa sen.
YK pitää yllä listaa jäsenmaidensa hallinnassa olevista erillisistä alueista, joilla ei ole itsehallintoa.
Listalla on nykyään 17 aluetta, jotka ovat monenkirjava joukko. Listalta löytyvät niin Marokon miehittämä Länsi-Saharan alue kuin monia Ranskalle ja Britannialle kuuluvia saarivaltioitakin.
Monet Britannialle kuuluvat saaret ja saariryhmät esimerkiksi Karibialla, kuten Caymansaaret ja Turks- ja Caicossaaret, hyötyvät suhteestaan emämaahansa taloudellisesti. Itsenäisyys voisi johtaa elintason laskuun, eikä niissä siksi ole nähty vahvoja itsenäisyysliikkeitä.
Ranska taas on onnistunut sulauttamaan useimmat merentakaiset alueensa itseensä niin, että niiden asukkailla on samat oikeudet kuin muillakin ranskalaisilla, ja ne ovat esimerkiksi osa EU:ta.
Poikkeuksena on Ranskalle kuuluva Uuden-Kaledonian saarivaltio, jossa pidettiin vuosina 2018 ja 2020 kansanäänestykset itsenäisyydestä.
Saaren asukkaat torjuivat itsenäisyyden niukasti, mutta lähiaikoina ohjelmassa on vielä kolmas kansanäänestys.
Ker-Lindsayn mielestä voidaan myös pohtia, missä kulkee raja siinä, kuinka pieni on liian pieni itsenäiseksi valtioksi. YK:n listalta löytyy myös Uudelle-Seelannille kuuluva Tokelau, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä ja koostuu kolmesta koralliatollista.
Tokelaulla on vain reilut tuhat asukasta, joten itsenäistyessään se olisi ylivoimaisesti pienin YK:n jäsenvaltio.
Nykyisistä jäsenvaltioista pienimpiä ovat noin 10 000:n asukkaan Tuvalu ja Nauru. Suomessakin on vain kourallinen kuntia, joissa on vähemmän asukkaita kuin Tokelaulla.
– On pakko miettiä sitä, miten maa pystyisi tuhannella asukkaalla tarjoamaan modernin valtiot toiminnot. Sen pitäisi pystyä toimimaan YK:n kaltaisissa järjestöissä ja ottamaan kantaa erilaisiin asioihin. Se ei tunnu kovin realistiselta.
