Analyysi: Vihreät myyvät äänestäjille sikaa säkissä
Tähän mennessä tapahtunutta: Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto jää sairauslomalle terveyssyistä ja eroaa johdettuaan puoluettaan vain 1,5 vuotta. Joukko mahdollisia korvaajia, joukossa ennakkosuosikki Maria Ohisalo ja ex-puheenjohtaja Ville Niinistö kieltäytyy kunniasta. Ja eduskuntavaaleihin on aikaa enää alle puoli vuotta.
Vihreissä syntyneelle tilanteelle ei löydy lähihistoriasta vertailukohdetta. Kun pätkäpuheenjohtajan valintaan puoluevaltuuskunnan kokouksessa on enää pari päivää, kuvio on yhä aivan levällään.
Tarjolla on pätkätyö, jossa pitäisi saada laskeva kannatuskäyrä nousuun, viedä vihreät vaalivoittoon ja hallitusneuvotteluihin. Niinistön kieltäytymisen jälkeen kiinnostus kohdistuu nyt erityisesti puoluekonkari Pekka Haavistoon.
Haaviston kaksissa presidentinvaaleissakin mitattu kansansuosio ja keskustelutaidot tiedetään. Tulevaisuuden nimenä 60-vuotiasta ikivihreää poliitikkoa voi kuitenkaan hyvällä tahdollakaan pitää. Pesti päättyisi jokseenkin varmasti jo kesällä, menivätpä vaalit miten tahansa.
Silti Haaviston valinta näyttää jäävän ainoaksi mahdollisuudeksi suoristaa ja koota lyhyessä ajassa sekavassa ja ahdistuneessa tilassa olevan puolueen rivit.
Miksi Haavisto sitten suostuisi raskaaseen ja vaikeaan pätkäpuheenjohtajan tehtävään? Ehkä vain tehdäkseen palveluksen puolueelle, jota on ollut perustamassa vuosikymmeniä sitten.
Haavistoa voi kiehtoa myös mahdollisuus ulkoministerin salkkuun, jonka vahva kolmannen hallituspuolueen asema voisi tuoda käteen. Siitä olisi apua myös presidentinvaaleissa, jos kolmas yritys vuonna 2024 vielä kiinnostaa.
Voi kuitenkin olla, että vihreiden presidenttiehdokkaaksi on seuraavissa vaaleissa muitakin vaihtoehtoja.
Nyt eduskunnan jättävä ja mahdollisesti eurovaaleihin lähtevä Ville Niinistö voisi olla viiden vuoden päästä potentiaalinen tarjokas Niinistöksi Niinistön paikalle. Asialla tuskin kannattaa kuitenkaan vielä spekuloida enempää.
Ellei pätkäpuheenjohtajuus kiinnosta Haavistoa, jäljellä olevista vaihtoehdoista kovin nimi olisi helsinkiläinen ensimmäisen kauden kansanedustaja Emma Kari.
Karia pidettiin hienoisena suosikkina Niinistön seuraajaksi kaksi vuotta sitten. Touko Aalto kukisti hänet kuitenkin lopulta selvästi, ja uralle tuli ainakin tilapäisesti takapakkia.
Kari saattaa joutua laskemaan tarkkaan, asettaako itsensä alttiiksi vaalimenestyspaineille ja -odotuksille. Moni vihreä näkisi mieluummin puolueen seuraavana johtajana Aallon tuuraajana onnistuneen Maria Ohisalon, joka ehdolle lähtiessään ja kansanedustajaksi noustessaan saattaisi katkaista Karin puheenjohtajataipaleen jo kesällä.
Kisaan ensimmäisenä ilmoittautunutta Outi Alanko-Kahiluotoa ei ole otettu vakavasti. Kolmannen kauden helsinkiläistä kansanedustajaa syytettiin oman pesän likaamisesta kaksi vuotta sitten, kun hän syytti Niinistöä Karin suosimisesta seuraajakseen. Sellaiset temput muistetaan pitkään.
Alanko-Kahiluoto on sinänsä pätevä ja kokenut vasemmistovihreä sosiaalipoliitikko. Harva kuitenkaan näkee totiseksi torvensoittajaksi tiedetyssä helsinkiläisessä kykyä myydä vihreää sanomaa tuulellakäyville äänestäjämassoille.
Vihreiden 43-jäseninen puoluevaltuuskunta valitsee puheenjohtajan lauantain kokouksessaan suljetuin ovin, eikä ennen kokousta tiedetä välttämättä edes, keitä ehdolla lopulta on.
Pikemminkin Vatikaanista kuin järjestödemokratian oppikirjoista sovellettu menettely jättää ilman muuta tahran avoimuuden ja puoluedemokratian puutteesta muita hanakasti arvostelevien vihreiden kylkeen.
Kun valkoinen savu lauantaina nousee, vihreän pätkäpuheenjohtajan nimi on selvillä. Sittenkään kukaan ei tosin vielä varmuudella tiedä, kuka puoluetta vaalien ja kesän puoluekokouksen jälkeen johtaa.
Äänestäjälle jää vaihtoehdoksi ostaa sika säkissä, mutta niinhän politiikassa usein käy.