Analyysi: Tutuissa ministeriöissä notkuminen köyhdyttää puolueiden osaamista ja tarjontaa
Kun hallitusvastuun autuus koittaa, puolueet yrittävät aina maksimoida oman valtansa haalimalla niin raskaita ministerinsalkkuja kuin suinkin mahdollista.
Jaossa perinteetkin painavat: agraaritaustainen keskusta ei voi tulla omiensa eteen ilman maatalousministerin salkkua. Kun se ei muita puolueita edes kiinnosta, yritys toki onnistuu aina.
Vanhojen polkujen tallaamisessa on kuitenkin nurja puolensa. Puolueen poliittinen valikoima ja osaaminen voi pidemmän päälle yksipuolistua ja köyhtyä strategisesti tärkeilläkin sektoreilla.
Esimerkiksi kelpaa vaikka SDP, joka vielä 1980-luvulla oli maan merkittävin ympäristöpuolue. Ympäristöministeriön perustamisesta päätettiin Kalevi Sorsan kansanrintamahallituksessa 1982. Uutuutta johtivat alkutaipaleella sosiaalidemokraattiset ministerit Matti Ahde ja Kaj Bärlund.
Sittemmin SDP jätti tontin kuitenkin ruohottumaan ja muiden hoitoon. Puolue hukkasi otteensa ja aloitteellisuutensa ympäristöpolitiikassa täysin. Se ei ole jäänyt ympäristötietoisilta äänestäjiltäkään huomaamatta.
SDP hukkasi otteensa ja aloitteellisuutensa ympäristöpolitiikassa täysin.
Keskustassa vastaava tilanne on syntynyt koulutuspolitiikan ympärille.
Karua faktaa on, että keskustalainen opetusministeri on nähty viimeksi vuonna 1977, kun Marjatta Väänänen kantoi salkkua. Suurista koulutuspoliittisista saavutuksista, maakuntayliopistojen perustamisesta ja peruskoulun synnystä on aikaa vielä enemmän.
Opetusministerin paikka on strategisesti tärkeä, sillä koulutuskysymykset koskevat jokaista suomalaista. Erityisen tärkeitä ne ovat nuorille ja isojen kaupunkien koulutetulle väestölle. Monet lähtevät politiikkaan juuri koulutusasioita kehittämään ja edistämään.
Parhaat edellytykset sektorin asioissa profiloitumiseen antaa ministerin paikka. Uudistukset sovitaan hallituksessa ja valmistellaan ministeriöissä, eduskunnassa otetaan niihin kantaa.
Koulutuspolitiikan jääminen mopen osille haittaa luultavasti osaltaan keskustan etenemistä isoissa kaupungeissa. Maatalous- tai kuntaministerin salkut eivät siinä auta.
Viime hallitusneuvotteluissakin opetussalkku jäi keskustalta haaveeksi, kun elinkeinoministerin raskas salkku priorisoitiin edelle. Koulutusleikkauksilla höykyttämiseltä se ei silti puoluetta pelastanut.
Opetusministerin tontti ei ole ainoa, jossa viimeisestä keskustalaisesta ministeristä on jo aikaa.
Työministerinä on keskustalaisista operoinut viimeksi Paavo Väyrynen vuonna 1977. Valtiovarainministerinäkään keskustalaisia ei ole ollut sitten 1980-luvun puolivälin, mutta siihen on luonnolliset syynsä.
Kun keskustan kohtalona on ollut jo kohta kolmen vuosikymmenen ajan sahata pääministeripuolueen aseman ja opposition välillä, valtiovarainministeripuolueeksi on profiloitunut ennen kaikkea kokoomus.
Sillekin kamreeripuolueeksi leimautuminen alkoi käydä jo rasitteeksi Sauli Niinistön puheenjohtajakaudella. Hänen jälkeisensä kokoomusjohtajat ovat joutuneet pehmentämään puolueen imagoa ja muokkaamaan poliittista tarjontaa, muun muassa näyttävällä rynnistyksellä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kevään 2007 vaalien jälkeen.
Nahanluonti on tuottanut kokoomukselle myös tulosta. Vuoden 1987 hallitusvaltaan paluunsa jälkeen puolue on istunut oppositiossa vain yhden vaalikauden, keskusta neljä.
Joskus puolueen kannattaisi mennä epämukavuusalueelleen ja valita oudompi salkku.
Puolueiden halu tarttua aina mahdollisimman painaviin ministerinsalkkuihin on sinänsä ymmärrettävää.
Joskus puolueen kannattaisi silti ehkä mennä epämukavuusalueelleen ja valita sittenkin ehkä se kevyempi tai oudompi salkku, joka voi olla lopulta kannattava strateginen sijoitus tulevaisuuteen.
Sellaisen avauksen keskusta teki vuonna 2007, kun puolue otti ensimmäistä kertaa takavuosina karsastamansa ympäristöministeriön haltuunsa. Jätevesiseikkailulla oli hintansa, mutta yhä tärkeämmiksi käyvissä ympäristö- ja ilmastokysymyksissä puolueella on nyt uskottavuutta.
Poliittinen työkierto voi joskus kannattaa. Se ainakin on varmaa, että vuosikymmenien poissaolo mistä tahansa ministeriöstä on täyden poliittisen valikoiman tavaratalona itseään kauppaavalle isolle puolueelle liikaa.
Analyysi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 19.1. Lehden voi tilata täältä .