Analyysi: Tarvitseeko pääministeri oman tiedotuspäällikön?
Tasavallan pääministeri on ollut sellaisen mediamylläkän keskellä, että ihmettelyn kohteeksi on päässyt myös pääministerin esikunnan rooli. Juha Sipilän (kesk.) esikunnassa ei ole yhtään – ei yhtään – pääministerin mediasuhteisiin keskittyvää henkilöä.
Vertailun vuoksi: Pääministerin sijaisella, ulkoministeri Timo Soinilla (ps.) on lehdistöavustaja. Sellainen on myös valtiovarainministeri Petteri Orpolla (kok.).
Toki voi kysyä, tarvitseeko pääministerin lähimmässä avustajakunnassa ollakaan tiedotusihmistä? Onhan valtioneuvostolla iso viestintäosasto ja ministeriöillä mittava tiedottaja-armeija.
Historia osoittaa, että pääministeri tarvitsee läheisen, kokoaikaisen tiedotusmiehen tai -naisen. Tehtävänä on osata ja uskaltaa sanoa päällikölle, mitä mediassa on pääministerin kannalta juuri sillä hetkellä menossa, miten pääministerin kannattaisi toimia ja mihin ei kannattaisi rynnätä.
Valtioneuvoston (hallituksen) tiedotusta johtaa viestintäjohtaja. Osasto vastaa pääministerin ja hallituksen viestinnästä.
Viestintäjohtaja on nyt viideksi vuodeksi nimitetty määräaikainen virkamies, ex-päätoimittaja Markku Mantila. Hänet valitsi pääministeri Alexander Stubb (kok.).
Edellinen johtaja oli pääministeri Jyrki Kataisen noukkima Kari Mokko, joka tuli joulukuussa 2011 eläkkeelle jääneen Asko Mattilan paikalle. Mokko kertoi syksyllä 2014 Yle Uutisille, että hän ei jatka, koska Stubb haluaa omannäköistään valtioneuvoston viestintää.
Valtioneuvoston tiedottajien historia alkaa vuodesta 1968, jolloin tiedotussihteeriksi nimitettiin Yleisradion keskustahenkinen uutistoimittaja Jukka Rusi.
Rusin jälkeen toiminta laajeni valtioneuvoston tiedotusyksiköksi. Sitä veti ensin Alec Aalto, sitten Ari Järvinen, Tom Westergård ja Kauko Holopainen ennen Asko Mattilaa.
Valta-asemansa myötä sosialidemokraatit pystyivät istuttamaan oman miehensä neljä kertaa tiedotusyksikön johtoon. Tunnetusti demareita olivat ainakin Aalto, Westergård, Holopainen ja Mattila.
Tiedotusyksikön, nykyisen viestintäosaston, historian vaikutusvaltaisin päällikkö on Tom Westergård. Hän aloitti tehtävässä 1978.
Westergårdista tuli vuonna 1979 pääministeriksi nousseen Mauno Koiviston (sd.) erityisen tärkeä luottomies. Koivisto pelasi taitavan presidenttipelin ja nousi Urho Kekkosen seuraajaksi vanhan presidentin sairastuttua syksyllä 1981.
Koiviston julkisuuspelissä Westergård oli oiva avustaja. Koiviston presidenttiyden myötä Westergård sai kaksoisroolin. Hän johti valtioneuvoston tiedotusyksikköä, mutta avusti samalla tiedotusasioissa tasavallan presidenttiä.
Risto Uimonen kertoo kirjassaan Pääministerin puhuva pää, että Harri Holkerin (kok.) noustua sinipunahallituksen johtoon 1987 tiedotuspäällikkö ilmoittautui pääministerille ja tarjosi paikkaansa täytettäväksi. Menettely vahvisti pääministerin luottamusta, ja Westergård jatkoi paikallaan kaksoisroolissa.
Westergård teki niin hyvää työtä, että presidentti Koivisto nimitti hänet 1990-luvun alussa Vaasan läänin maaherraksi.
Eteviksi johtajiksi valikoituu yleensä omapäisiä persoonia.
Pääministeriksi ja eteviksi johtajiksi valikoituu yleensä omapäisiä persoonia. Heille ei eteväkään viestintäapu pysty asettelemaan sanoja suuhun.
Eivät avustajat pysty välttämään kokonaan myöskään päämiehen yhteentörmäyksiä median kanssa.
Koivisto hikeentyi presidenttikautensa alkuvuosina, kun toimittajat yli-innokkaasti tulkitsivat hänen puheitaan ja niiden rivien välejä. Presidentti tuskaili, että toimittajat ovat kuin sopuleja, jotka seuraavat muutamaa mielipidejohtajaa.
Koiviston luonnehdinnassa on perää tänäkin päivänä, myös somessa.
Kalevi Sorsa (sd.) kuvaili jo 1984 median valtaa infokratiaksi, joka on noussut kansanvallan haastajaksi. Se välttelee epä-älyllisesti pohdiskelua ja rakentelee kaikista asioista henkilökysymyksiä.
Lisäksi media on Sorsan tuolloisen arvion mukaan kritiikitöntä omaa toimintaansa kohtaan.
Ei huonosti puhuttu.
Pääministereillä, esimerkkinä jyräävä Paavo Lipponen (sd.), on ollut oma tyylinsä mediasuhteiden hoitajana. Niin on oleva tulevillakin pääministereillä.
Pääministerin on kuitenkin helpompi varautua nenään työnnettäviin mikrofoneihin, jos hyvä avustaja on koko ajan pystynyt kartoittamaan ja suhteuttamaan tilanteet etukäteen.
Valtioneuvoston tiedotuspäällikön (viestintäjohtajan) vaihtumisesta pääministerin mukana on puhuttu vuosikausia.
Joko nyt olisi aika?
