"Saako sodassa tappaa?" – Sotilaspapit eivät päästä nykyvarusmiehiä helpolla
Sokerimunkin tuoksu tulee vastaan jo ovella. Sotilaskodin pöydissä on aamupäivästä tyhjää. Kainuun prikaati elää tavallista maanantaita.
Ikkunan takana sotilaat marssivat ja asettuvat sitten riviin suurehkolle aukiolle.
Mutta sotkun munkit. Ne ovat asia, jonka jokainen armeijan käynyt muistaa.
Munkit ovat iltavapaiden helmi, joiden pehmeään syleilyyn palvelustaan suorittavat miehet ja naiset ovat voineet upottaa hampaansa vuosikymmenten ajan.
– No juodaanpa sitten munkkikahvit, kenttärovasti Penna Parviainen hymyilee.
Parviainen ymmärtää, mikä merkitys yhdellä pienellä munkilla voi palvelusaikana olla.
– Iltaisin tämä on ihan täynnä, hän sanoo.
Mutta munkit sikseen. Ne ovat häviävän pieni osa sitä työtä, jota Parviainen tekee.
Sotilaspappina hän näkee läheltä, millaisten asioiden kanssa parikymppiset miehet ja naiset kamppailevat.
Pappi on armeijassa ihminen, jonka luokse tullaan keskustelemaan vaikeista asioista. Prikaatissa on myös sosiaalikuraattoreita, mutta iso osa keskusteluapua kaipaavista ohjautuu myös papin luokse.
Yhteistyö lääkäreiden, sairaanhoitajien, sosiaalikuraattoreiden ja perusyksikköjen henkilökunnan kanssa on tiivistä.
Valtaosa keskusteluista koskee jotain ihan muuta kuin uskonnollisia aiheita. Varusmiehillä ja -naisilla on motivaatio-ongelmia, ahdistusta, masennusta tai elämänhallinta on hukassa. Jonkun on jättänyt tyttökaveri, toista on petetty.
– Inttiin tuleminen on iso muutos nuorten elämässä. Täällä heillä on yhtäkkiä aikaa pohtia asioita. Jotkut saattavat alkaa pohtia vaikkapa vanhempiensa parisuhdeongelmia, ja se nostattaa monenlaisia tunteita pintaan, Parviainen sanoo.
– Oikeastaan ongelmat liittyvät useimmiten siviilielämän asioihin. Aika harvalla on ongelmia itse palveluksen kanssa, Parviaisen kollega, sotilaspastori Heikki Korva lisää.
Sotilaspapit saavat palkkansa puolustusvoimilta, eivät kirkolta.
Puolustuvoimien olemassaolo perustuu siihen, että varaudutaan sotaan. Sodissa tapetaan, tuhotaan ja hävitetään. Sodissa kuolee lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia.
Eikö se ole papille aika ristiriitaista?
– On se ainakin kysymys, jota ei tässä työssä voi ohittaa. Näitä asioita täytyy jokaisen pohtia, Parviainen vastaa.
Nykyään varusmiesten kanssa pohditaan oppitunneilla sodankäynnin etiikkaan ja moraaliin liittyviä kysymyksiä. Näitä pohdiskeluja käydään papin kanssa.
Kuolemaakaan ei voida oppitunneilla ohittaa. Harva tietää esimerkiksi sitä, mitä kaatuneen ruumiille tapahtuu. Aihe on herkkä ja haastava.
– Sodassa toiminnan on jatkuttava, vaikka viereltä kuolee kaveri. Me keskitymme siihen, miten tuollaisesta musertavasta kokemuksesta selvitään taas uudelleen toimintakuntoon, Parviainen sanoo.
Etiikkaa, moraalia ja kuolemaa käsittelevillä oppitunneilla on hänen mukaansa yleensä hiirenhiljaista. Varusmiehet kuuntelevat keskittyneesti. Keskusteluista saattaa tulla syvällisiä.
– Monesti sellaisten oppituntien jälkeen joku haluaa tulla juttelemaan oman läheisensä kuolemasta ja sitä seuranneesta surutyöstä.
Mutta miksi nämä teemat kuuluvat juuri papille?
– Papit jos jotkut ovat surevan ihmisen kohtaamisen ammattilaisia. Se on heidän perustyötään. Etiikka ja moraali taas tulevat lähelle uskontoa. Papit ovat olleet osa armeijaa 1500-luvulta asti, ja aika harva sitä haluaa muuksi muuttaa, Parviainen summaa.
Pappi on kuitenkin puolustusvoimissakin ennen kaikkea hengellinen toimija, Korva ja Parviainen korostavat.
Jumalanpalvelukset, hartaudet, kenttäehtoolliset, veteraanien ja lottien hautajaiset sekä prikaatin henkilökunnan lapsien ristiäiset ovat olennainen osa työtä.
Jokaisesta saapumiserästä löytyy myös niitä, jotka haluavat käydä rippikoulun. Muutamat tahtovat kohdalleen myös kasteen, jos eivät ole sitä aiemmin saaneet.
Mutta eikö uskonnon pitäisi maallistuvassa yhteiskunnassa olla katoava ilmiö?
– Ei se täällä välttämättä mene niin, Korva vastaa.
Hänen mukaansa parikymppisten asenne uskontoa kohtaan on yllättävänkin myönteistä. Kenttäehtoollisilla hyvin harva jää rivistä pois, vaikka sellaista mahdollisuutta erikseen tarjotaan.
– Ehkä moni kokee niin, että täällä uskonto kuuluu asiaan. Täällä niitä asioita saa pohtia rauhassa. Siviilissä ne ovat sitten toinen juttu.
Henkilökohtaisista keskusteluista vain noin neljäsosassa puhutaan uskonnollisista aiheista. Parviaisen mukaan hengellistä kaipuuta esiintyy kuitenkin yllättävän paljon.
– Nyky-yhteiskunnassa kosketus uskontoon on usein katkennut. Ne teemat kuitenkin mietityttävät ihmisiä. Olen päättänyt, että olen täällä pokkana pappi, vaikka työhön kuuluukin paljon myös kaikkea muuta. Meiltä papeilta odotetaan sitä, että vastaamme näihin kysymyksiin.
Lautasella on enää pelkkiä sokerinrippeitä. Sotkun munkki on syöty.
Millaisia ovat nykyajan varusmiehet, täytyy vielä kysyä. Ovatko ne sitä kuuluisaa pullamössökansaa, joiden inttikin on pelkkää löysäilyä?
Eivät suinkaan, Korva ja Parviainen sanovat.
Suurimmalla osalla palvelusaika menee todella hyvin.
– Välillä oikein tarkoituksella lähden kiertelemään yksiköihin, jotta näen sitäkin puolta, että varusmiehet ovat reippaita, aktiivisia, hyväkuntoisia, hyväntuulisia ja sosiaalisia, Korva kertoo.
Nuorten miesten pahoinvoinnista ja syrjäytymisen uhkista on puhuttu viime vuosina paljon. Korvan ja Parviaisen mukaan ne eivät kuitenkaan ole armeijassa niin näkyviä ilmiöitä kuin julkisuuden perusteella voisi olettaa.
– Ongelma toki tunnistetaan ja otetaan vakavasti, mutta varusmiespalveluksessa taustaerot kapenevat, kun kaikki ovat ulkoisesti samalla viivalla, Korva korostaa.
Ahdistusta ja masennusta voi tilastollisesti olla aiempaa enemmän, mutta toisaalta nykynuoret uskaltavat puhua niistä avoimemmin. Se on hyvä asia.
– Kyse on usein normaaleista ikään liittyvistä teemoista. Ennen niistä oltiin hiljaa, Parviainen näkee.
Armeijan käy noin 70 prosenttia ikäluokasta. Vaikka tasoerot sen joukon sisällä ovat huomattavat, on joukko kuitenkin jollain tavalla valikoitunut. Terveystarkastuksissa he ovat läpäisseet fyysistä ja henkistä kuntoa mittaavat testit.
– Täällä varusmiehet kokevat usein osallisuutta jostain suuremmasta kuviosta. Se on erittäin tärkeää tulevaisuuden ja koko yhteiskunnan kannalta. Jos se kokemus puuttuu, voi edessä olla isojakin ongelmia, Korva pohtii.