Uskaltavatko keskustanaiset tarttua f-sanaan?
Keskustanaiset kokoontuivat kesäkuun alussa edustajakokoukseen Lahteen valitsemaan järjestölleen uuden puheenjohtajan ja linjaamaan poliittisia tavoitteita seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.
Kokouksen puheenvuoroissa toistui lukuisia kertoja sama kysymys: mihin keskustanaisia tarvitaan?
Tasa-arvon eteen on tehtävä yhä töitä, kuului yleisin vastaus.
Pitää paikkansa.
Mutta tuon tosiasian toteaminen jää valitettavasti sanahelinäksi.
Suomeen syntyi vastikään feministinen puolue.
Se teki ensimmäiset läpimurtonsa kuntavaaleissa muun muassa Helsingin kaupunginvaltuustoon.
”Ei riitä, että poliittiset puolueet sitoutuvat tasa-arvon edistämiseen, jos näkemys siitä, millä poliittisilla keinoilla päämäärä voidaan saavuttaa puuttuu”.
Näin puolueen nettisivuilla perustellaan erillisen feministisen puolueen tärkeyttä.
Feminismin perusperiaatteena on yhteiskunnan valtarakenteiden kriittinen tarkastelu.
Elämä yhteiskunnan jäsenenä näyttäytyy erilaisena eri sukupuolien edustajille.
Feministisessä ajattelussa ja tutkimuksessa pyritään analysoimaan yhteiskunnassa esiintyvän epätasa-arvon ja syrjinnän syitä.
Syvällinen analyysi auttaa löytämään uusia ja parempia ratkaisuja tasa-arvon edistämiseen.
Naisjärjestöjen historiallista merkitystä naisten kannustajana, kouluttajana ja nostajana ei pidä väheksyä.
Monet tasa-arvokysymykset ovat nousseet politiikan valtavirtaan juuri naisjärjestöjen kautta.
Mutta näkyykö tasa-arvon edistäminen tarpeeksi puolueiden toiminnassa, siis muuallakin kuin juhlapuheissa?
Onko erillisten naisjärjestöjen olemassaolo mahdollisuus ulkoistaa tasa-arvokeskustelu, etenkin jos jostain kulmasta alkaa hangata liikaa?
Miksi f-sanaa edelleen vierastetaan?
Feminismiä ei mainittu keskustanaisten edustajakokouksessa eikä järjestön uudessa poliittisessa ohjelmassa kertaakaan.
Keskustanaisissa olisi rohkeasti tartuttava härkää sarvista.
Feminismin määrittelyjen tutkiminen auttaisi järjestöä tunnistamaan myös muita kuin sukupuoleen liittyviä syrjintäperusteita.
Tätä kautta keskustanaiset voisi luontevasti puhua esimerkiksi miesten kohtaamista tasa-arvo-ongelmista ja etnisyyteen perustuvasta syrjinnästä.
Kysymys erillisen naisjärjestön tarpeellisuudesta haastaa keskustanaisten vastavalitun johdon.
Nykyisellään moni nuori keskustalainen nainen ei koe järjestöä tarpeellisena omalla vaikuttajanpolullaan.
Tasa-arvon edistämiseen sen sijaan löytyy kiinnostusta kaiken ikäisiltä naisilta ja lukuisilta muilta keskustalaisilta ihmisiltä.
Rohkeaa olisi lähteä kehittämään keskustanaisista feminististä, kaikille avointa järjestöä, jonka toiminta kannustaisi osallistujia tekemään Suomesta kaikille parempaa paikkaa.
Keskustafeministit – kuulostaa hyvältä.