Ulkovastaava ja sisävastaava – noloa, mutta toimivaa
Juteltiin äskettäin miehen kanssa siitä, miten hän sinkkuaikoina hoiti ruokahuoltonsa. Hän söi ulkona ja osti kotiin Saarioisten äitien tekemää ruokaa.
– On ainoastaan järkevää ulkoistaa se, mikä ei ole omaa kärkiosaamisaluetta. Se hyödyttää ihan koko yhteiskuntaa, mies puolusteli kokkaamattomuuttaan.
Hänestä on oikeastikin loogista, että hän pyörittelee töissä numeroita, koska on siinä hyvä – ja ostaa ruokansa niiltä, jotka sen osaavat tehdä.
Mies ei elä enää sinkkutaloudessa. Hän on perheenisä ja minä perheenäiti.
Mies on silti yhä surkea kokki. Melko perinteiset roolit ovat syntyneet meille ikään kuin salaa. Mies on niin sanotusti ulkovastaava ja minä sisävastaava.
Mies siis esimerkiksi leikkaa ruohon, maalaa talon, korjaa polkupyörät, huollattaa auton ja kasaa trampoliinin.
Minä teen ruokaa, pesen pyykkiä ja organisoin siivoukset.
Minulle kasaantunut metatyö pitää sisällään muun muassa lasten saamiin synttärikutsuihin vastaamisen, lahjojen hankinnan, eväiden tekemisen tarharetkelle ja kausivaatteiden ja -kenkien hankkimisen.
Viimeisin ei ole mikään pikkujuttu, kun on neljä kasvavaa lasta.
Juuri äsken kaikki tarvitsivat uudet pihakengät, fiksummat kesäjuhlakengät, juoksulenkkarit ja kumpparit.
Mies on kunnostautunut lasten ilmoittamisessa harrastuksiin. Ei ole kevyt homma sekään.
Uimakoulupaikka menee ohi, ellei ilmoitus ole verkossa tietyllä kellonlyömällä. Jalkapallossa jokaisiin harjoituksiin ja peleihin täytyy ilmoittautua erikseen.
Rahapuolella homma menee niin, että minä ostan ruuat ja ne lasten vaatteet, mies maksaa laskut.
Eikä tässä vielä kaikki. Mies rakastaa karttoja, minulla on toivottoman huono suuntavaisto.
Niinpä lomareissuilla ei tarvitse miettiä, kumpi etsii reitin ja kumpi kulkee perässä.
Ja jos lähdemme pitemmälle automatkalle, istahdan automaattisesti pelkääjän paikalle ja mies kuskiksi.
Mies tykkää ajaa, minä nostan mieluummin jalat ylös ja otan rennosti.
Perhevapaatkin menivät aika perinteisellä mallilla.
Minä hoidin lapset kotona noin puolentoista vuoden ikään, mutta nyt mies on se, joka hakee lapset päivittäin tarhasta.
Rehellisesti sanottuna emme ole tosissaan pysähtyneet edes miettimään, miksi olemme lipsahtaneet näihin rooleihin.
Työssäkäyvien suurperheen vanhempien elämässä on koko ajan niin paljon hommaa, että kumpikin on vain ottanut haltuunsa sen oman kärkiosaamisalueensa.
Annammeko kuitenkin huonon esimerkin pojillemme ja tyttärillemme siitä, että on muka miesten hommia ja naisten hommia?
Vai onko vanhempien keskinäinen kunnioitus sittenkin parempi tasa-arvon mittari?
Tänä kesänä aion silti vihdoin leikata sen nurmikon ja vielä niin, että lapsetkin näkevät.