Suomen historia on arjen sankaruuden historiaa
Syksyllä sain osallistua remontoidussa eduskuntatalossa toimittajakoulutukseen. Opin paljon uutta. Senkin, että Suomen eduskuntatalon taideteoksissa ei ole kuvattuna yhtään asetta.
Peruskorjauksen tiedotuksesta vastannut Rainer Hindsberg kertoi käyneensä lukuisissa parlamenttitaloissa ympäri maailman, ja lähes poikkeuksetta niiden taiteessa esiintyy sodan symboliikkaa.
Suomi valitsi tietoisesti toisin. Kun nuori maa pystytti areenaa korkeimman tason päätöksenteolleen, se halusi korostaa kansakunnan yhteyttä; arkea, jossa yhteiskuntaa rakennetaan työllä – ei taisteluilla.
Muutamaan otteeseen Suomen 100-vuotisjuhlan yhteydessä joku on huomauttanut, että itsenäisen Suomen historia nähdään liiaksi sodan kautta.
Kirjailija Antti Tuuri laski Helsingin Sanomissa, että sadasta vuodesta sotaa on käyty yhteensä vain noin 48 kuukautta.
Kiistatta sodilla on ollut valtava merkitys siinä, että Suomi säilyi itsenäisenä ja saamme nyt juhlia. Parhaat vuotensa sodan melskeisiin menettäneitä ei voi liikaa kiittää.
Selvää on sekin, että sota – suhteellisesti mitattuna onneksi lyhyt episodi – vaikutti vuosikymmeniä syvällisesti koko kansankuntaan. Sodan varjo ulottuu paljon pidemmälle kuin varsinaiset taisteluiden vuodet, hyvässä ja pahassa.
Uskallan silti väittää, että Suomen historia on ennen kaikkea arjen sankaruuden historiaa. Nykypolville käsittämättömän uurastuksen, itsensä likoon panemisen ja epäinhimillisen venymisen historiaa, jossa burn out on ollut tuntematon käsite.
Se historia kertoo sodan runtelemista miehistä ja naisista, ankarissa oloissa kasvaneista tytöistä ja pojista, jotka eivät jääneet märehtimään kärsimyksiään. He tarttuivat jälleenrakennuksen haasteisiin, viljelivät pientilojaan, kasvattivat lapsilaumojaan ja ahkeroivat tehtaissa. Kintaat pysyivät käsissä, vaikka toisinaan olisi varmasti tehnyt mieli heittää ne tunkioon, luovuttaa.
Sukupolvet, jotka kasvoivat heikolla ravinnolla, ilman kunnollista terveydenhoitoa tai tulevaisuuden mahdollisuuksia, ovat raadannallaan vieneet Suomen askel askeleelta sen nykyiseen menestykseen. He asettivat yhteisen hyvän oman edun edelle, uskoivat, että lapsilla ja heidän lapsillaan voi olla parempi tulevaisuus.
Me tämän päivän suomalaiset voimme vain ihmetellä, mistä se voima on kummunnut. Ehkä kannattaisi joskus turhan ruikuttamisen lomassa pysähtyä etsimään itsestään samanlaista asennetta ja sisua.
Itsenäisen Suomen kertomus on vertaistaan hakeva menestystarina. Sen todeksi tekemiseen on tarvittu myös visionäärejä ja määrätietoisia uudistajia, sivistysaatteen edistäjiä.
Maalaisliitto-keskusta on ollut merkittävässä roolissa ajaessaan mahdollisuuksien tasa-arvoa, samojen elämän eväiden tarjoamista niin torpan kuin kartanonkin lapsille ja korostaessaan sitä, että heikoimmistakin on huolehdittava.
Toivottavasti meillä ja jälkeemme tulevilla on halua kirjoittaa lisää lukuja tähän tarinaan ja ymmärrystä olla hajottamatta hyvinvointiyhteiskunnan perusteita.
Olkaamme uskollisia myös eduskuntatalon vaalimalle perinteelle. Raja-aitoja pystyttämällä, jakamalla ihmisiä heihin ja meihin, taisteluhuutoja ja toiseutta virittämällä ei rakenneta maata, jossa on hyvä elää, tehdä työtä ja kasvattaa tulevia sukupolvia.