Suomalaisia ja uussuomalaisia
Forsman, McQueen, Shevchenko, Manev, Esposito, Mombilo, Guevara, Kaljumäe, Tano, Isaksson, Araba, Lehto, Vanha, Lipin.
Istuimme kaverin kanssa katsomassa juuri sarjakauden alla pelattua jalkapallon harjoitusottelua.
Kaverini kiinnitti huomiota vierasjoukkueen kokoonpanoon.
– Eihän siellä ole kuin yksi tai kaksi suomalaista koko porukassa, hän ihmetteli.
En ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Omasta mielestäni tunnistin vierasjoukkueen taustat ja tilanteen hiukan paremmin.
Mietin, miten saisin viestini välitettyä niin, ettei urheiluun kuuluva tunne sekoittaisi liikaa tämän kotijoukkueen intohimoisen kannattajan ajatuksia.
Yritin perinteisen inttämisen sijaan kääntää keskustelun ytimen toisaalle. Otin vastaavan esimerkin maailmalta ja niin sanotusta ”oikeasta” jalkapallokulttuurista.
– Jalkapallo on kansainvälinen urheilumuoto. Kun Real Madrid ja Atletico Madrid kohtaavat Mestareiden Liigan finaalissa, niin ei siellä kannattajien keskuudessa ensimmäisenä kysellä, onko pelaaja syntynyt Madridissa, Espanjassa tai edes Euroopassa. Ne ovat vain ja ainoastaan Realin tai Atleticon pelaajia.
Urheilun trendit ja lainalaisuudet ymmärtävänä ihmisenä kaveri hyväksyi selitykseni.
Kontrasti takavuosien kokoonpanoihin, jolloin valtaosa pelaajista oli ”oman kylän poikia”, on iso ja tullut jäädäkseen. Niin meillä kuin muuallakin.
Keskustelu jäi kytemään sen verran mielen päälle, että tarkistin tilanteen Veikkausliigan ennakkojulkaisuista.
Olin oikeassa. Alussa luetellusta kokoonpanosta noin puolet todellakin oli ihan aitoja suomalaisia. Useimmat heistä vieläpä syntyperäisiä sellaisia, jotkut jopa useammassa polvessa. Vierasperäisistä nimistään huolimatta.
Sama suuntaus on valtavirtaa nykyään myös Suomen jalkapallomaajoukkueiden kokoonpanoissa.
Erityisen hyvin tämä näkyy poikamaajoukkueiden nimilistoissa. Perinteiset niemiset ja lahtiset alkavat olemaan enemmän poikkeuksia.
Jalkapallo ja urheilu yleensäkin on maahanmuuttajataustaisille nuorille erinomainen tapa integroitua ympäröivään yhteiskuntaan.
Hetemajn veljesten menestystarina tai Moshtagh Yaghoubin huima nousu pakolaisleiriltä HJK-tähdeksi ovat tästä äärimmäisen hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa Malmön lähiöistä maailmanmaineeseen ponnistaneesta Zlatan Ibrahimovicsista puhumattakaan.
Kaikki eivät luonnollisesti huipulle pääse, eikä valtaosaa uusista suomalaisista urheilu tavoita ollenkaan. Niin ei ole tarkoituskaan.
Yhteiskunnan tehtävänä on silti huolehtia, että jalkapalloa tai mitä muuta toimintaa tahansa pitäisi pystyä harrastamaan mahdollisimman tasapuolisesti.
Jalkapallo lajina ei ole tänä päivänä enää halvimmasta päästä harrastajalleen.
Jotain lajin parissa on kuitenkin tehty oikein, kuten pelaajien nimilistat osoittavat.
Käynti jalkapallokatsomossa auttaa kummasti avartamaan näkemystä myös yhteiskunnassamme tapahtuvasta muutoksesta. Jopa selittämään sitä.
Nimimerkillä kokemusta on.