Toi­mit­ta­jal­ta Si­tä­hän ih­mi­nen odot­taa, kun ti­lan­ne on sel­lai­nen, et­tä on ha­keu­dut­ta­va ter­veys­kes­kuk­seen, päi­vys­tyk­seen tai muul­le yh­teis­kun­nan luu­kul­le.

Tur­han usein apu jää saa­mat­ta, vaik­ka suu­ri ko­neis­to pyö­räh­tää käyn­tiin, alan­sa am­mat­ti­lai­set te­ke­vät par­haan­sa ja las­kua ker­tyy ve­ron­mak­sa­jil­le.

Maa­lais­pi­tä­jäs­sä 1950-lu­vul­la kai­kil­la oli oma­lää­kä­ri. Se kun­nan­lää­kä­ri. Kun­nan ai­noa lää­kä­ri. Hän tun­si po­ti­laan­sa, hei­dän per­heen­sä ja eli­no­lo­suh­teen­sa.

Ny­ky­päi­vä­nä oma­lää­kä­ri on har­vi­nai­suus ja hy­vin pär­jää­vien etuo­i­keus.

Ne mo­ni­on­gel­mai­set, jot­ka kaik­kein eni­ten eri­tyis­tä huo­len­pi­toa kai­pai­si­vat, jää­vät kas­vot­to­man by­rok­ra­ti­an rat­tai­siin.

Jär­kyt­tä­vän esi­mer­kin ker­toi Ylen toi­mit­ta­ja Tii­na Me­ri­kan­to äs­ket­täin. Hän oli käy­nyt läpi 38-vuo­ti­aa­na oman kä­den kaut­ta kuol­leen Ii­ron sai­ras­ker­to­mus­ta tä­män van­hem­pien kans­sa.

Pa­pe­rei­den mu­kaan Ii­ro oli kuu­den vii­mei­sen elin­vuo­ten­sa ai­ka­na te­ke­mi­sis­sä 40 eri lää­kä­rin kans­sa. Lis­ta sai­rauk­sis­ta ja ki­vuis­ta on pit­kä. Lää­ke­lis­ta vie­lä pi­tem­pi.

Vuo­sia jat­ku­neen ma­sen­nuk­sen jäl­keen Ii­ro vai­pui psy­koo­siin ja ko­tiu­tui psy­ki­at­ri­ses­ta sai­raa­las­ta en­tis­tä vah­vem­pien lääk­kei­den kans­sa. Hän li­pui yhä kau­em­mas nor­maa­lis­ta ar­jes­ta.

”Vaa­tii eri­tyis­tä herk­kyyt­tä kuul­la hän­tä, joka enää vain vai­ke­nee”, sa­no­taan vii­me ke­sä­nä hy­väk­sy­tyn kes­kus­tan pe­ri­aa­te­oh­jel­man teks­tis­sä.

Täs­sä yh­teis­kun­nan hy­vää tar­koit­ta­en ra­ken­ne­tut jär­jes­tel­mät epä­on­nis­tu­vat.

Mi­hin lää­kä­ri ly­hy­en sa­tun­nai­sen koh­taa­mi­sen ai­ka­na pys­tyi­si­kään?

Pu­hut­te­le­via vas­tauk­sia Tii­na Me­ri­kan­to oli saa­nut jo eläk­keel­lä ole­val­ta pit­kän lin­jan psy­ki­at­ril­ta, pro­fes­so­ri Mat­ti Hut­tu­sel­ta.

Hän sa­noo, et­tä ny­ky­ään lää­kä­ri ko­kee teh­tä­väk­seen rat­kais­ta sen on­gel­man, jon­ka vuok­si po­ti­las hä­nen ym­mär­tääk­seen on tul­lut vas­taa­no­tol­le.

Mui­ta vai­vo­ja var­ten pi­täi­si siis va­ra­ta uu­si ai­ka.

Po­ti­laa­seen ei eh­di tu­tus­tua, ei­kä hä­nen ko­ko­nais­ti­lan­net­taan tie­de­tä.

Hut­tu­nen poh­tii myös lää­kä­rin roo­lia: ”It­se ha­lu­an ol­la enem­män rin­nal­la kul­ki­ja kuin pa­ran­ta­ja”.

Ju­tus­sa muis­tu­te­taan, et­tä täy­del­li­nen­kään jär­jes­tel­mä ja pa­ras­kaan hoi­to ei­vät vält­tä­mät­tä pa­ran­tai­si Ii­roa ja hä­nen kal­tai­si­aan. On­gel­mat ovat lii­an va­ka­via, ja nii­tä on niin mo­nil­la elä­män alu­eil­la.

Mut­ta hei­dän elä­mään­sä voi­si hel­pot­taa.

Ja se taas ko­hot­tai­si hei­dän lä­heis­ten­sä­kin elä­män­laa­tua.

”Hau­rai­den ja haa­voi­tet­tu­jen osal­li­suu­des­ta ja hy­vin­voin­nis­ta huo­leh­ti­mi­nen on yh­tei­nen asia” , kir­jat­tiin Sot­ka­mos­sa pe­ri­aa­te­oh­jel­maan.

Ja vie­lä näin­kin siel­lä sa­no­taan:

”Vah­vo­jen yh­teis­kun­ta on poh­jim­mil­taan vain vas­tuul­leen so­kei­den yh­teis­kun­ta”.