Politiikan Super Bowl
Epävarma lukiolaistyttö ottaa käteensä multaisia porkkanoita, kun joku niitä eteen tyrkkää.
– Nyt kampanjoidaan lähiruoan puolesta, ääni kertoo.
Päässä surisee. Mikä on tämä porukka, tämä meininki? Ympärillä tuhansia keskustalaisia, satoja keskustanuoria.
Elettiin vuotta 2004, olin saapunut ensimmäiseen puoluekokoukseeni Tampereelle. En muista viikonlopusta muuta kuin porkkanat sekä Hämeenkadun mukulakivet, kun eksyimme matkalla kokouspaikalle. Lapista kun tulimme, käyttäydyimme kuin porotokka.
Sen jälkeen en ole jättänyt välistä yhtään keskustan puoluekokousta. Kaikista kokoontumisista on tarttunut mukaan muistoja hetkien helminauhaan.
Kymmenen vuotta sitten keskustan 100-vuotispuoluekokous järjestettiin Oulussa.
Sieltä päällimmäisenä on jäänyt mieleen puoluesihteerikisa. Mikko Alkio kamppaili nimikkovesipullojensa kanssa, mutta hävisi kilvan selvin numeroin Jarmo Korhoselle.
Joensuun kokouksessa vuonna 2008 työskentelin jo Suomenmaan kesätoimittajana.
Kokoontumisen piti olla rutiinitapahtuma, mutta keväällä alkanut vaalirahakohu aiheutti ylimääräistä värinää.
Pääministeri, puoluejohtaja Matti Vanhanen puhui pöntössä, kuinka metelin takana ovat tahot, joiden mielestä maata johtaa väärä puolue ja väärä pääministeri.
Kohu oli jo rikkonut jotain puolueesta, mutta tunnelma oli vielä yhtenäinen. Erityisesti sydäntä lämmitti keskustanuorten silloisen puheenjohtajan Tuomo Puumalan kapuaminen puoluejohtoon. Se osoitti, että uudet sukupolvet saavat vastuuta.
Sekava fiilis. Se on jäänyt päällimmäisenä mieleen Lahdesta vuoden 2010 kokouksesta.
Paisunut vaalirahakohu ja mataavat kannatuslukemat aiheuttivat paineet uusia kasvot johdossa. Liberaalimpi ja urbaanimpi oli valttia. Puheenjohtajaksi – ja samalla pääministeriksi – nousi Mari Kiviniemi, puoluesihteeriksi Timo Laaninen.
Enemmistön päätös ei aina miellytä kaikkia. Pulina olikin jo heti valintojen jälkeen melkoinen, vaikka päätösvalta onkin kokouksella, niillä sadoilla ja tuhansilla kokousedustajilla, jotka ovat saaneet valtakirjansa paikallisyhdistyksiltä.
Vuonna 2012 kokoustettiin Lapin yöttömän yön alla, Rovaniemellä.
Kolmetuhatta keskustalaista pidätteli henkeään, kun diplomi-insinööri Kempeleestä esiintyi pääjuhlassa. Ne olivat kuin ensitreffit, tunnustelevat. Juha Sipilä sai puheensa aikana 25 väliaplodit.
– Enpä ookkaa ennen juonu vettä, kun kolome tuhatta ihmistä kahtoo, puheenjohtajakisan yllätysvoittaja sutkautti väliin.
Toinenkin sukkeluus on jäänyt mieleen. Tapasin ahtaudessa erään ei-keskustalaisen tuttavani. Hän käy keskustan puoluekokouksissa säännöllisesti.
– Tämähän on politiikan Super Bowl, tänne on pakko tulla!
Kaksi vuotta sitten keskustalaiset valtasivat Turun. Väki kehräsi tyytyväisenä, gallupit kiittivät, Sipilä oli osoittautunut onnistuneeksi valinnaksi.
Mediahuomio keskittyi samanaikaiseen kokoomuksen puheenjohtajavalintaan, ja keskustan kokouksesta uutiskynnyksen ylittivät lähinnä perinteikkäät kansallispuvut, joista Yleisradio kokosi kuvakavalkadin.
– Keskustan puoluekokouksessa kansallispuvut olivat uusi musta, otsikko kuului.
Tänä viikonloppuna Suomen suurin kansanliike kokoontuu Etelä-Pohjanmaan sydämeen, Seinäjoelle.
Kokouksia jo joitakin kokeneina: Kaikki ne ovat samanlaisia, mutta niin erilaisia. Ainutkertaisia. Sykähdyttäviä. Keskustalaisia.
Muistorikasta ja ennen muuta komiaa 110-vuotispuoluekokousta!