On typerää heittää osatyökykyisten potentiaali hukkaan
Eräänä aamuna 7-vuotiaamme venytteli tuvan sohvalla unia jäsenistään ja huokaisi:
– Mietin taas koko illan, miksi oikein oon olemassa.
Iso kysymys, jota miljoonat ovat miettineet halki maailmanhistorian. Minulla oli heti monta vastausta, joista tärkeimpänä se, että hän tuottaa valtavasti iloa vanhemmilleen ja suurelle joukolle muita ihmisiä.
Vakuutin, että hänen elämällään on varma syy ja tarkoituksia, joita emme vielä edes osaa kuvitella.
Jokainen haluaa kokea itsensä merkitykselliseksi osaksi yhteiskuntaa. Elämä sinänsä on itseisarvo, mutta monelle työ luo vahvan tunteen omasta tarpeellisuudesta.
Kuvittelepa, että olisit opintojasi päättävä nuori ja sinua kehotettaisiin hakemaan eläkettä. Sanottaisiin, että se on helpoin tapa, kun työllistyminen on epävarmaa.
Riemuitsisitko mahdollisuudesta ottaa rennosti? Vai lamaantuisitko?
Harva nuori halua ajatella itseään eläkeläisenä.
Siitä huolimatta yhä useampi 20–34-vuotias ”nauttii” Suomessa täyttä kansaneläkettä. Kymmenessä vuodessa heidän määränsä on kasvanut viidenneksellä, eikä trendi osoita hiipumisen merkkejä.
Myös alle 20-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkeläisten määrä on moninkertaistunut. Samaan aikaan palkkatuen käyttö erityisesti nuorten osalta on romahtanut.
Taustalla on oikea ajatus siitä, että tavalla tai toisella työkyvytön nuori saa perusturvan eikä tipahda tyhjän päälle.
Yleensä ensin maksetaan määräaikaista kuntoutustukea. Hälyttävän harva tosin palaa sen jälkeen työelämään, vaikka moni haluaisi.
Voiko olla, että eläkepäätöksillä pohjustetaan itsensä toteuttavia ”Ei minusta kuitenkaan oo mihinkään” -profetioita?
Ajattelua pitäisi ohjata siihen suuntaan, että lähes jokainen pystyy tekemään jotakin työtä ja yhdessä etsimme paikan tästä maailmasta.
Asennemuutosta kaivataan ennen muuta työmarkkinoille. Siellä pitäisi nähdä osatyökykyinen mahdollisuutena, ei uhkana. Varsin usein hän nimittäin paljastuu ahkeraksi ja motivoituneeksi uurastajaksi rajoitteestaan huolimatta.
Ilahduinkin kovasti työministeri Timo Harakan (sd.) esityksestä suosia julkisissa hankinnoissa osa- ja vajaatyökykyisiä palkkaavia yrityksiä.
Se olisi yksi keino saada työmarkkinoille edes osa potentiaalista, joka nyt heitetään hukkaan, ja päästä lähemmäksi 75 prosentin työllisyystavoitetta.
Vajaatyökykyisten sysääminen eläkkeelle tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Erään laskelman mukaan nuori eläkeläinen rokottaa valtion kukkaroa 1,5 miljoonaa euroa menetettynä työpanoksena.
Surullisinta on, että yksilötasolla se tarkoittaa pahimmillaan elämänikäistä osattomuutta ja syrjäytymistä.
Työ merkitsee rahan lisäksi monia muita asioita: työkavereita, elämänsisältöä, sitä merkityksellisyyden tunnetta. Se on myös YK:n ihmisoikeussopimuksen jokaiselle takaama perusoikeus.
Työlämään tarvitaan joustoja muillekin kuin pienten lasten vanhemmille; lyhennettyä työpäivää, vajaata työviikkoa, yksilöllisiä urapolkuja, toimivaa palkkatukijärjestelmää.
Vajaatyökykyisten palkkaamisesta aiheutuvaa ylimääräistä vaivaa pelkäävien rekrytoijien turvallisuudentunnetta on paras vahvistaa rahalla. Siksi Harakan ehdotus on hyvä.
Olohuoneen sohvalla istuva poikani kuunteli hiljaa puhetulvaani, nousi ylös, tassutteli aamupalalle ja sanoi:
– Taijan alakaa polliisiksi. Se on ainaki tärkiää työtä.