Muumimukihysteriaa
Varhain eräänä aamuna lenkiltä palattuani löysin puolisoni kattoon tuijottelemasta muumimukikokoelmansa ääreltä.
Selvisi, että tunnin sisään avataan portit, joista läpi kuljettuaan pääsee erikoismuumimukin omistajaksi ja osalliseksi harvinaisesta onnesta.
No eihän siinä. Otin pikasuihkun ja hyppäsin autoon. Kuvittelin, että sen kun koukkaan työmatkalla motin mukaani ja hurautan sitten etuajassa hiljaiseen toimitukseen nauttimaan aamukahvia.
Yllätys oli suuri, kun kauppakeskuksen parkkipaikka pursui autoja ja säntäileviä ihmisiä. Kahta ovea kohden kiemurteli pitkä jono. Vartijat seurasivat tilannetta tiiviisti.
Tajusin, ettei tästä selvittäisikään nopeasti. Lähetin pomolle viestin, että saatan myöhästyä.
Jonon päätä etsiessäni tutustuin kaukaa tulleeseen rouvaan, joka hänkin oli miehensä asialla.
Naureskelimme itsellemme. Miehillemme, joiden vuoksi olimme kaiketi valmiita tekemään lähes mitä vain.
Kello tuli seitsemän.
Ovet avautuivat. Ihmiset juoksivat, raivasivat tietä kyynärpäillään, joku vanhempi herrasmies kaatui ryminällä.
Tutkailin tilannetta kuin hieman ylemmyydentuntoinen sosiologi ainakin; kas näin siis toimii ihminen äärimmäisen materialistisen tarpeen riivaamana.
Mietin, mikä tällaista kultakuumeeseen verrattavaa joukkohurmosta synnyttää? Miksi jostakin astiasta tai vaatteesta tulee elämää suurempi asia? Selitys löytynee ihmiskunnan aamuhämäristä.
Jono seisoi paikallaan.
Ilmoitettiin, että pankkikorttipäätteet eivät toimi. Pitäisi olla käteistä.
Epätoivoinen hyminä leijui kauppakeskuksen aulassa. Vaan ei hätää. Yhteisen päämäärän edessä suomalainen kyllä keksii keinon ja liittoutuu.
Uusi tuttavani ehdotti, että toinen meistä menee pankkiautomaatille ja toinen jää pitämään paikkaa. Moni muukin näytti päätyvän samaan ratkaisuun.
Pian jo jonotin Oton edessä. Hermostuksen hiki pyrki kainaloihin; kunhan eivät vain setelit loppuisi.
Vauhdilla kuin Sari Essayah menestyksensä päivinä kipitin rahat taskussani alkupisteeseen.
Hetkeäkään empimättä annoin uppo-oudolle tyypille 80 euroa. Sellaiseen luottamukseen me suomalaiset olemme kasvaneet. Onneksi.
Jono mateli.
Lopulta työmoraalini voitti miestäni kohtaan tuntemani ilahduttamishalun. Oli pakko lähteä töihin.
– Kuule, minä ostan sinullekin mukit ja tuon ne huomenna Ouluun, vieruskaveri lupasi.
Taas setelit vaihtoivat lompakkoa.
Voikohan sellaista solidaarisuutta ja ystävällisyyttä kokea muualla kuin muumimukijonossa? Ihan pisti huokaamaan.
Hetkeä aiemmin olin nähnyt niitä, jotka rynnivät toisten hyvinvoinnista piittaamatta suuret voitot ja oma etu mielessään. Mutta samalla monet odottivat sievästi vuoroaan, auttoivat toisiaan.
Jos on eduskunta kansakunta pienoiskoossaan, niin taitaa olla muumimukijonokin.
Hymyillen juoksin tuhatjalkaisena kiemurtelevan jonon viertä ulos ja autolle.
Tuntui, että oli lyhyessä ajassa kokenut monta ihmeellistä asiaa.
Ehdin töihin ajoissa. Aamupäivällä kilahti viesti: Sain meille lähes viimeiset mukit.
Työhuoneessani mietin, miten saataisiin muumimuki-ilmiö toistettua – edes kalpeana aavistuksena – keskustan vaaliteltoilla, kun niitä pian aletaan pystyttää?