Meistä on tullut silmäilijöitä
Hermann Hessen Lasihelmipeli oli Maryanne Wolfille nuoruuden rakkain kirja, mutta nyt klassikkoteoksen lukeminen on huippututkijasta piinallisen tylsää.
Vanhemmalla iällä neuro- ja kielitieteilijä huomasi silmäilevänsä tekstiä hajamielisesti ja hypähtelevänsä kärsimättömästi sinne tänne.
Nettimaailman koulineet aivot etsivät dopamiinipiikkien toivossa tiivistelmiä, korostuksia, uusiin teksteihin johtavia linkkejä ja muuta viihdyttävää.
Ylimalkaisen lukutavan yleistymistä tutkinut Wolf varoittaa ilmiön uhkaavan länsimaista demokratiaa.
Professorin mukaan pelkkä tekstien silmäily tekee meistä pinnallisia ja altistaa hyväksymään tarjotun tiedon mukisematta.
Ajankohtainen hätähuuto on saanut laajasti vastakaikua Yhdysvalloissa, missä ruoditaan edelleen venäläisten trollitehtaiden osuutta viime presidentinvaalien tulokseen.
Samalla kun amerikkalaisten lukuinto on vajonnut kaikkien aikojen pohjalukemiin, kännykkäruudun huolettomasta silmäilystä on tullut yhä yleisempää.
Kun aivot mukautuvat älylaitteiden ruutujen kosketteluun, paineluun, skrollaamiseen ja swaippailuun, syvälukemiseen ei riitä enää rahkeita.
Taannoin eräs bostonilaistarjoilija hämmästelikin illallisseuraani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua – Harvardin ja MIT:n yliopistokaupungissa ei ole kuulemma miesmuistiin nähty fyysisen kirjan kaltaisia reliikkejä julkisessa käytössä.
Twitter-törähdysten aikakausi on mullistanut niin politiikan kuin journalisminkin.
Verkkojuttujen rakenne ja ulkoasu ovat alkaneet myötäillä silmäilevää lukutapaa.
Esimerkiksi Suomenmaan nettitekstejä luetaan analytiikan mukaan keskimäärin kaksi kolme minuuttia.
Moni surffaaja päättääkin parissakymmenessä sekunnissa, kannattaako jutulle uhrata enempää aikaa.
Ilmiö on tuttu kaikille medioille: pihvi pitää tarjoilla heti kättelyssä, sillä kunnon johdannot saavat mielenkiinnon lopahtamaan.
Silmäily on toki myös hyödyllinen taito.
Toimittajana luen läpi – tai siis silmäilen – kymmeniä artikkeleita joka päivä.
Varsinkin työelämässä nykyihminen etsii jatkuvasti keskeisiä tiedonmurusia valtavista tekstimassoista tai suodattaa Googlen hakutuloksista itselleen sopivimpia nettisivuja.
Hyppelehtiminen ja tarpeettoman tiedon sivuuttaminen lieneekin aivoille välttämätön pelastusrengas nykyajan informaatiotulvassa.
Wolf tunnustaa silmäilyn tarpeen, mutta varoittaa, että digiaika rappeuttaa syvälukutaitoa ja keskittymiskykyä.
Neurotutkimusten perusteella notkeat ihmisaivot mukautuvat ruutuaikaan jo täyttä häkää: jos syvälukutaitoa ei käytä, se katoaa.
Samalla ihmisistä tulee alttiimpia valeuutisille ja haavoittuvampia kansankiihotukselle.
Tuskin kukaan meistä on täysin immuuni yleistyvälle tekstin silmäilylle. Sen riskit onkin syytä tunnistaa.
Riviltä toiselle poukkoileva lukija ottaa tekstin sanoman helposti annettuna, sillä kirjoittajan näkemysten kriittiseen arviointiin ei riitä sitkoa.
Kuinka siis rauhoittaisimme digisäntäilyn pauloihin joutuneet pääkoppamme pureksimaan vaikeampaa tekstiä?
Ainakin voisimme ensi kerralla viipyä vaivalloiselta vaikuttavan jutun parissa vielä toisetkin parikymmentä sekuntia.