Lapset ja luonto, siinä tärkeimmät
Lastenkirjoilla on sitten silmiä avaava vaikutus. Niiden äärellä kokee totuuden hetkiä, jolloin yhtäkkiä kirkkaasti ymmärtää jotakin yksinkertaista mutta keskeistä.
Näin kävi itselleni viimeksi, kun luin pienimmilleni Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjaa Tatun ja Patun oudot kojeet.
Siinä Outolan veljekset esittelevät laitteita, jotka tarjoavat omaperäisiä ratkaisuja arjen pulmiin.
Lätäköntekokone auttaa, kun liian hyväkuntoisilla teillä ei enää ole lasten hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä kuralätäköitä.
Sivumennen sanottuna tästä vempaimesta huomaa, etteivät pojat ole tutustuneet maakuntien muhkuraiseen tieverkkoon. Siellä lätäköntekokone olisi peräti turha.
Aamutoimiautomaatti sen sijaan olisi tarpeen useimmissa lapsiperheissä. Henkilö putkeen, ja lopussa meillä on pesty, puettu ja syötetty kansalainen valmiina päivän velvollisuuksiin.
Kirjassa esitellään myös karvanlisäyskone, joka muistuttaa parranajokonetta mutta vaikuttaa päinvastoin. Sen avulla lapset pistävät naamavärkkinsä karvaisempaan uskoon ja livahtavat aikuisten kokoukseen.
Seurauksena on, että YK:ssa keskustellaan koko päivä lasten oikeuksista ja luonnonsuojelusta.
Ja siinä tuli ahaa-elämys: lapset ja luonto ovat totisesti tärkeimpiä, pääprioriteetteja, joiden pitäisi olla etusijalla jokaista ratkaisua, lakimuutosta ja kokonaisuudistusta tehtäessä.
Lapsiin voidaan tässä yhteydessä lukea kaikki vähäväkiset, jotka eivät pysty itse oikeuksistaan huolehtimaan.
Sillä kas, kun maailmaa katsottaisiin näiden teemojen läpi, moni muukin asia menisi oikeille jengoilleen.
Tämä palasi mieleeni, kun lukiolainen käytti auton takapenkillä ala-arvoista kieltä kuullessaan aamu-uutisista Trumpin aikeista romuttaa ilmastonmuutoslinjauksia.
Lyhytnäköisyys on pelottavaa.
Saman tien on syytä katsoa peiliin ja lähelle; mitkä omat päätöksemme ja toimintatapamme – niin kansakuntina kuin yksilöinä – tuhoavat ympäristöä perustavanlaatuisesti.
Puhdas luonto, ilma, vesi; elinehtoja. Ei auta vaikka Amerikka tai Suomi olisivat kuinka great, ellei ole happea hengitettäväksi.
Ahneudellamme ei tunnu olevan rajoja.
Kaapissa on 150 paria kenkiä, joka sesongille vaihtuva tyyli, hankimme uutta (autoja, harrastevälineitä, sisustuselementtejä), vaikka entisessä ei ole mitään vikaa, lentelemme kaukomaille monta kertaa vuodessa, emme mieti sähkön- tai vedenkulutusta, mutta koemme olevamme hyvin ympäristötietoisia lajitellessamme biojätteen (jota tulee valtavasti ruokahävikin vuoksi).
On helppo syyttää päästöistä vaikka suomalaista maataloutta, joka on välttämätöntä ja vieläpä puhtaampaa ja kestävämpää kuin missään muualla, mutta samalla sulkea silmät oman arjen helposti pienennettäviltä ympäristökuormilta, ”pikku mukavuuksilta”.
Ja ne lapset: heidän varassaan on huominen.
Paljon riippuu siitä, minkälaisiksi ihmisiksi jokainen heistä saa mahdollisuuden kasvaa, miten oppivat katsomaan maailmaa, itseään, lajitovereitaan ja muita elollisia olentoja.
Yhteiskunta voi juuri niin hyvin kuin sen heikoimmat, ja jos lapset voivat huonosti, peli alkaa olla pelattu.
Keskustalaiseen arvomaailmaan nämä kaksi asiaa sopivat kuin Mansikki laitumelle.
Kohtuus, köyhän asia, sivistys, toimiva luontosuhde; ne ovat aatteen pohja. Pidetään niitä esillä.