Kuinka pitkälle puoluekokouksen henki riittää?
Olo on kummastunut, kun seuraa ensikertalaisena keskustan puoluekokousta.
Väkeä on paljon, todella moni on pukeutunut kansallispukuihin ja lounailla on tarjolla pelkkää punaista lihaa.
Kokoussalissa vähän päälle parikymppiset naiset ja miehet sanovat yleiskeskustelun puheenvuorojensa aluksi ”rakkaat aatesisaret ja -veljet”.
Sunnuntaisella puoluekokousmarssilla kansallispukujen määrä on ainakin tuplaantunut, ellei jopa triplaantunut.
Porukka hoilaa maakuntalauluja ja kävelee liput käsissään Sotkamon keskustan halki aina pesäpallostadionille saakka. Sitten kaikki on ohi.
Aika friikkiä, sanoo kollega. Ja siltä se äkkiseltään näyttääkin. Mikä ihme tämän homman juju oikein on?
Täällä saa olla omiensa joukossa, sanoo moni kokousvieras viikonlopun aikana.
Sekin hämmästyttää. Keiden omien? Eletään kuitenkin vuotta 2018, ja voimakkaat aatteenpalot tuntuvat kaukaisilta.
Mutta sitä keskustan puoluekokous tuntuu kuitenkin olevan: muistutus voimakkaasta yhteisöllisyydestä, jota harvoin enää näkee.
Keskustalaiset vaikuttavat olevan aidosti onnellisia, että he ovat kokoontuneet yhteen hakemaan hengennostatusta julkisten kohujen, sisäisten ristiriitojen ja hallitusvastuun kolhujen jälkeen.
– Tänne tultiin kyselemään, että ollaanko me vielä yhtenäinen porukka, ja tuntuu niin hyvältä huomata, että ollaanhan sitä, eräs rouva tiivistää tuntonsa täpötäydessä bussissa matkalla lippumarssille.
Jotkut puhuvat perheestä tai sukukoukoustunnelmasta.
Isoja sanoja. Vaikuttavaa, että he kokevat niin.
Hyvä yhteishenki on keskustalaisten mielestä myös poikkeuksellista.
Moni sanoo, että Sotkamon kokouksen tunnelma on ainutlaatuisen hyvä.
– Yksi parhaista, missä olen ollut, Timo Kaunisto summaa Suomenmaan live-lähetyksessä.
Hehkutus alkaa hieman jo epäilyttää. Eikö ole mitään säröä? Kannatus kuitenkin mataa, ja pääministeripuolueen rooli imee tunnetusti mehuja.
– No ehkä täällä on vähän sellaista laimeaa, jotkut rohkenevat sanomaan erinäisissä taustakeskusteluissa. Ei ole sellaista tunnetta, mitä yleensä, toiset harmittelevat.
Mistä se sitten johtuu, siihen ei tule yksiselitteistä vastausta.
Siksikö, että jännittävät henkilövalinnat olivat loppujen lopuksi erittäin hyvähenkiset? Ikävät draamat ja jälkikyräilyt olivat poissa, vaikka pettymyksissä riittikin käsiteltävää.
Vai siksi, että pinnan alla on jotain muuta: väsymystä, pettymystä, turhautumista?
Pääministeri Juha Sipilä toistaa puoluekokouksessa moneen kertaan, että keskusta voittaa ensi kevään eduskuntavaalit.
Siinä on tietenkin paljon pelkkää politiikkaa. Hän vain valaa uskoa omiinsa. Ykköspuolueen asema on kaukana.
Keskustan onnistumisen kannalta oleellisinta on se, mitä kenttä tuntee. Riittääkö puoluekokouksen henki kantamaan kymmenen kuukauden päähän?
Se on melkoinen kohtalonkysymys.