Kodeissa koittavat poikkeukselliset ajat
Kun ministeriviisikko vakavin katsein ja tummissa asuissaan tiedotti maanantaina 19-kohtaisesta toimenpideohjelmasta, monessa suomalaisessa kodissa mietittiin hartaasti, miten tulevista viikoista selvitään.
Koulujen ja päiväkotien sulkemista osattiin toki jo odottaa. Suuri enemmistö pitää ratkaisua myös ehdottoman oikeana, mutta siitä huolimatta käytännön järjestelyt aiheuttavat monessa huushollissa lievää suurempaa päänvaivaa.
Ystäväni päivitteli viestissään, kuinka varmistaa seitsemän perusopetuksessa olevan lapsensa oppivelvollisuuden toteutuminen, kun molempien vanhempien pitäisi samaan aikaan käydä töissä. Hän oli jopa laskenut, että perheen peruskoululaisilla on yhteensä 169 tuntia opetusta viikossa. Siinä on isällä ja äidillä urakoimista.
Ja toisekseen, miten lauma pärjää keskenään?
Organisointi vaatii luovuutta, vaikka kotikoulussa olisi lapsia vähemmänkin kuin ystävälläni – tai itselläni.
Vanhempien etätyömahdollisuus ei välttämättä helpota tilannetta. Miten hoitaa yhtäkkiä paitsi omat duunit, myös opettajan, keittäjän, kuraattorin ja välituntivalvojan hommat?
Lapsillekaan tilanne ei ole helppo. Tarhaikäiseni tosin iloitsee vilpittömästi siitä, että saa olla yhdessä äidin kanssa oman pirtin lämmössä, mutta isommille voi tulla aika pitkäksi.
Veikkaan, että muuallakin kuin meillä käydään vielä monta keskustelua esimerkiksi siitä, voiko kavereita tavata ja miksi ei? Voiko pihalla leikkiä yhdessä? Ja lopulta, voisiko ruutuaikaa lisätä? Edes pikkuisen?
Entä ne lapset, joille koulupäivä on varmistanut ainoan lämpimän aterian ja turvallisen aikuiskontaktin? Sitä on vaikea edes ajatella.
Realismia on myös muistaa, että pitkä tauko lähiopetuksesta voi tarkoittaa osalla oppilaista myöhemmin ilmeneviä ongelmia, suoranaisia aukkoja, joiden yli on vaikea harpata. Toivottavasti niiden paikkaamiseen kohdennetaan aikanaan riittävästi paukkuja.
Elämme poikkeuksellisia aikoja ja aivan kuten monet ovat todenneet presidentti etunenässä, se edellyttää meiltä kaikilta venymistä, vastuullisuutta ja auttamishalua. Tärkeää on myös pitää yllä myönteistä ilmapiiriä.
Ja on tässä kaikessa ihan aidosti hyviäkin puolia. Neljän seinän sisälle pysähtynyt perhe-elämä tuntuu leppoisalta. Ei ole kiire treeneihin, tapaamisiin eikä tilaisuuksiin. Aika venyy, kun ei koko ajan tarvitse tuijottaa kelloon.
Tuntuu melkein unelta se lähimenneisyys, jossa tukka putkella ryntäsin töistä kotiin, syötin lapset, pakkasin milloin minkäkin kokoonpanon kyytiin ja hurautin harrastuksiin.
Illalla piti nopeasti tarkistaa läksyt, syödä, pestä pienet ja painua pehkuihin, että aamulla anivarhain jaksoi aloittaa kotitöillä selvitäkseen illalla samasta rumbasta. Viikonloput olivat monesti yhtä aikataulutettuja.
Toiselle tämä sulkeutuva Suomi näyttäytyy erilaisessa valossa. Jos perheissä tuskaillaan pieneen piiriin lukittautuvan porukan härdelliä, toiset ovat karanteenissa aivan yksin vailla ihmiskontakteja. Heitä ei saa unohtaa. Maan isällä oli sanansa sanottavanaan tähänkin kohtaan: Tarvitsemme toisiamme.
Luulen, että sekin tekee meille lopulta hyvää. Itsekeskeisyys korvautuu yhteisöllisyydellä. Olemme kaikki samassa veneessä, jonka päämäärä on yhteinen: pysyä terveenä ja huolehtia sairaista.
Tänä aamuna ystäväni lähetti kuvan kotikoulustaan. Näytti idylliseltä. Hän oli jo suunnitellut iltapäiväksi muodikasta monialaista oppimiskokonaisuutta toteutettavaksi pihamaalla. Aihepiirit ylsivät kemiasta käsityöhön, liikunnasta ympäristötietoon, biologiaan, matematiikkaan ja yrittäjyyskasvatukseen.
Taisi olla ripaus maa- ja metsätalouttakin, jonka arvon jokainen tajuaa viimeistään markettien tyhjinä hohkaavien lihahyllyjen ja autioina ammottavien leipäkorien äärellä.
– Ja onneksi minulla on tuota metallialan koulutustakin sen verran, että pystyn tarvittaessa vääntämään rautalangasta, ellei oppilaille muuten mene perille, ystäväni päätti viestinsä.
Huumori, vaikka sitten tummasävyinen, keventää oloa kummasti. Se on tässäkin kriisissä todistettu jo monta kertaa.