Olivatko mielemme huolesta sumeat?
– Ei sota-aikanakaan ollut tällaista, 94-vuotias mummuni sanoi puhelimeen.
Elettiin koronakevään poikkeusolojen ensimmäistä päivää. Katsoin ikkunasta pihlajan oksia, jotka heiluivat hiljaa tuulessa. Piti hengitellä hetki. Tuntui ikävältä ja epätodelliselta.
Olin aikonut mennä mummulleni kylään, mutta nyt se ei käynytkään päinsä. Uhka viruksen leviämisestä riskiryhmäläiselle tuntui liian suurelta.
Silloin kunnolla tajusin, kuinka poikkeuksellista ja raskasta aikaa elämme.
Mummuni on aina ollut minulle eräänlainen elämän sankari. Selviytyjä, joka on sinnitellyt läpi surujen, köyhyyden, sotien, jälleenrakennuksen, maatilan raskaiden töiden ja kaiken.
Mummuni tietää kokemuksesta, millaiselta tuntuu paeta yöllä metsään, kun kotiovelle on tullut vihaisia saksalaisia sotilaita. Hän tietää, miltä kuulostaa kodin ikkunoiden räjähtäminen sirpaleiksi.
Mummuni tietää myös, millaisen jäljen sota jättää rintamalta palaavaan mieheen.
Minulle, 1980-luvun hyvinvointiyhteiskunnassa eläneelle lapselle, mummuni tarinat ovat aina olleet loppumattoman kiehtovia. En ole väsynyt kuulemaan lisää ajoista, jolloin kaikki normaali oli sekaisin.
Korona-aikaa on eletty jo reilu vuosi. Hieman alle 2-vuotias lapseni aloitti maaliskuussa päivähoidon.
– Maski, hän huudahti kirkkaasti ja selvästi eräänä aamuna, kun nousimme autosta.
Aivan totta, miten isi olikaan sen unohtanut kaikessa hässäkässä.
Päiväkodin rappusilla kurkkasin eteistilaan, ettei siellä ole liian montaa aikuista kerralla saattamassa lapsiaan. Heti sisälle astuttuani otin käsidesiä ja ajattelin jo turvavälejä.
Vieressä tapittavaa lasta katsoessani hätkähdin. Minulle nämä kaikki varotoimet ovat merkki poikkeusoloista, mutta hänelle ne ovat ihan tavallisia juttuja. Hän on kasvanut aikaan, jolloin aikuiset tapaavat laittaa hassut paperiset suojat naamalleen. Ja hän osaa ihmetellä, jos maskit puuttuvat.
Olenko koskaan kunnolla ajatellut, millaisen jäljen tämä aika meihin jättää?
Viime keväänä alkoi niin poikkeuksellinen ja kaikkia ihmisiä koskettava ajanjakso, ettei se voi olla painamatta jonkinlaista merkkiä jokaisen aikalaisen tajuntaan. On aika ennen koronaa ja aika sen jälkeen.
Tämä on sukupolvikokemus kuten sota oli mummuni ikäluokalle, vaikkei sotaa ja koronaa tietenkään voi rinnastaa.
Ja aivan kuten minä olen janonnut mummuni tarinoita sodasta, jälkipolvemme saattavat olla tavattoman kiinnostuneita siitä, miten me koimme ne hetket, kun Suomi laitettiin kiinni ja Uudenmaan rajoille pystytettiin sulut. Olivatko mielemme silloin huolesta sumeat vai ajattelimmeko mitään? Muistammeko enää edes?
Entä miten koemme kriisiajan taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset seuraukset, kun niitä tulee?
Ehkä meidän aikalaisten olisi syytä tallettaa ajatuksiamme ylös. Muisteluksille voi tulla vielä kysyntää.
Mummuni kertomuksissa on aina tultu lopulta myös kohtaan, jossa metsästä aikanaan palattiin, sirpaleet siivottiin ja hankittiin kotiin uudet ikkunat.
Tai siihen, miten elämä kantoi, vaikka kaikkia kipuja ei saanut pois.
Jospa mekin saamme aikanaan kertoa jälkeläisillemme myös siitä.