Veli myös maksettaessa?
Suomalaisen taloudenpidon geeniperimään kuuluu koeteltu käsitys siitä, että ”velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa”. Näin olemme tottuneet ajattelemaan niin kotitalouksien kuin myös julkisen talouden kohdalla.
Maailma on kuitenkin muuttunut tässäkin nopeasti ja rahoitusmarkkinat vielä ripeämmin. Ilmiön yhtä puolta havainnollisti talousnobelistimme Bengt Holmström puheenvuorossaan Kuntarahoituksen 30-vuotisjuhlassa syyskuussa. Hänen mukaan elämme kummallista aikaa, sillä negatiivisia ohjauskorkoja ei ole ennen nähty.
Nobelisti vertasi asetelmaa ei-ekonomisteillekin paremmin avautuvalla tavalla parkkimaksuun: myöskään rahan parkkeeraaminen ei ole näinä aikoina ilmaista.
Kysymykset velkaantumisesta, rahoituksen saatavuudesta ja hinnasta ovat myös kuntatalouden kestävyyden kannalta kriittisen tärkeitä. Niitä arvioidaan jokaisessa valtuustossa parhaillaan, kun ensi vuoden budjetteja ja lähivuosien taloussuunnitelmia laaditaan.
Kuntatalouden lähtölava ja etenkin näkymät ovat historiallisen synkkiä. Ongelmia kärjistävät verotulokertymien rytmihäiriöt, joiden mittaluokka yllätti totaalisesti näiden muutosten tekijät valtion puolella ja joihin kunnat ovat syyttömiä.
Äskettäin julkistettu Kuntatalousohjelma ennakoi, että kuntien ja kuntayhtymien velka kasvaa tämän vuoden 22 miljardista eurosta peräti 32 miljardiin euroon eli 44 prosentilla vuoteen 2023 mennessä.
Suurinta lainakannan kasvun arvioidaan olevan alle 6 000 asukkaan kuntaryhmässä. Kysymys on toki painelaskelmasta, jossa esimerkiksi kuntien sopeutustoimia ei ole huomioitu.
Kun mukaan lasketaan kuntakonsernit – kuten pitää laskea – velan kokonaismäärä lähes kaksinkertaistuu. Tämä heijastaa osaltaan sairaalahankkeiden ja muiden suurten investointien liikkeellä oloa sekä myös toimintojen siirtymistä peruskunnista kuntayhtymiin ja konserniyhtiöihin.
Velkarahalla on ennen kaikkea investoitu.
Toisaalta kuntien velkaantuminen on ollut siinä mielessä ”tervettä”, että syömävelan osuus on siitä vain noin viiden prosentin luokkaa. Lopulla velkarahalla on ennen kaikkea investoitu sekä peruspalvelujen tuottamisen edellytyksiin että elinvoiman vahvistamiseen, kuten uusiin asuinalueisiin.
Kuntienkin pitää menestyäkseen uusiutua, ja se usein edellyttää investointeja. Niiden rahoittaminen säästöillä tai tulorahoituksella ei ole aina mahdollista eikä järkevääkään.
Investointi- ja siten velkaantumispaineille ei näy loppua. Kasvu maksaa, mutta niin tekee myös sopeutuminen supistuvaan kehitykseen. Tässä väestömuutosten vaikutus on merkittävä. Tilastokeskuksen tuoreet väestöennusteet antavat osaltaan pohjaa myös investointien suunnittelulle.
Uusinvestointitarpeiden ohella käsissämme on kasvava korjausvelka. Sitä piilee kuntien vastuulla olevissa toimitiloissa, kaduissa, vesi ja viemäriverkossa ja muussa infrassa useita miljardeja euroja.
Velkaantumisessa ratkaisevaa on paitsi määrä ja laatu, ennen kaikkea velallisen kyky vastata siitä.
Tässäkin suhteessa kunnat ovat hyvin erilaisia muun muassa vero- ja muiden tulojen rakenteen osalta. Lainamääriä arvioidaan liian usein vain vertaamalla niitä euroa/asukas muihin kuntiin.
Olennaisempaa on käsitys siitä, mikä on oman kunnan aito lainanhoito- ja riskinsietokyky pidemmällä aikavälillä.
Myös laskelmat etenkin suurten investointien kannattavuudesta ja takaisinmaksuajoista on syytä mahdollisuuksien mukaan tehdä – ja tehdä ne huolella. Myöskään riski korkojen noususta ei ole mihinkään hävinnyt. Tähänkin on laskelmissa varauduttava.
Viisainta on lähteä siitä, että velasta ei tule veljeä myöskään maksettaessa.
