Eheyttäminen yhä myrkkyä asumisen vapaudelle
Ympäristönsuojelun opinnot olivat pakollisia myös meille agraareille Viikissä 1980-luvun alussa. Tutkimusala oli Suomessa vielä nuori ja tätä ensimmäistä professuuria oli johtanut alle kymmenen vuotta Pekka Nuorteva. Hänen tyylinsä edusti vanhempaa koulukuntaa.
Peruskurssin luennot olivat teräviä, faktoilla täytettyjä esseitä. Ne oli pakko kuunnella ja tehdä samalla muistiinpanoja, sillä kirjatenttimisen mahdollisuutta ei ollut.
Me maatalousylioppilaat tunsimme näillä luennoilla ylimääräistä syyllisyyttä tieteenalamme kemikalisoitumisen ja teollistumisen suhteen. Itsekin intouduin väittelemään professorin kanssa tentissä tavalla, joka johti suoraan hylsyyn.
Marssin Nuortevan luokse tämän vastaanottoaikana. Hänellä oli hyvin aikaa ampua alas nuoren agronomikandin kehnot mutta tunteikkaat perustelut, kohta kohdalta. Uusintatentissä en kokenut tarvetta kontrafaktuaaliseen ajatteluun ja pääsin kirkkaasti läpi.
Nuortevan teeseistä mieleeni jäi sekin, että hän ei pitänyt loma- tai ranta-asumista minkäänlaisena uhkana luonnolle. Päinvastoin hän katsoi, että yhteys ympäristöön vahvisti ihmisen terveyttä ja luontosuhdetta. Herkillä rannoilla asuminen vaatisi tietenkin huolellisuutta jätteiden ja jätevesien hoidossa. Sekin oli kohtuudella järjestettävissä.
Nuorteva kasvatti Suomeen monta maisterisukupolvea ympäristönsuojelijoita, mutta heiltä juuri tämä kohta näyttää unohtuneen.
Keskustan ansiosta ympäristönsuojelu tuotiin 1980-luvulla ruohonjuuritasolle kuntien tehtäväksi mutta kaavoitusta näyttää edelleen hallitsevan sosialidemokraattinen keskittämisen koulukunta. Maankäyttö- ja rakennuslain pykälä vitosta luetaan tarkemmin kuin piru raamattua aina kun kansalainen haluaisi muuttaa mökkinsä vakituiseksi tai rakentaa maaseudulle.
Rakentamista on kahlittu puoli vuosisataa kuntien laatimien kaavojen voimalla. Tavoite on toki oikea, sillä se pyrkii edistämään tasapuolista kohtelua ja suunnitelmallisuutta.
Lopputulos on monessa suhteessa byrokraattinen. Mikä on välttämätöntä ruutukaavalla, ei ole useinkaan tarpeen sen ulkopuolella. Erityisesti rantakaavoitus ja rannalla asuminen ovat monimutkaistuneet aivan tarpeettomasti. Epävarma, hankala ja kallis prosessi karsii monta pysyvämmästä etätyöstä haaveilevaa jo lähtöruudusta.
Kotikaupunkini Hämeenlinna on yksi Suomen vilkkaimmista mökkikunnista. Kun tulin valtuutetuksi neljä vuotta sitten oli ilmapiiri ranta-asuntojen vakinaistamisen suhteen varsin kielteinen.
Ilmapiiri on koronankin myötä nyt jonkin verran muuttunut. Keskustan poliittisten ponnistelujen jälkeen kaupunki lähti uudistamaan periaatteitaan. Monen muun kunnan tavoin Hämeenlinna korostaa nyt edullisuusvyöhykkeitä haja-asumisessa.
Edullisuusvyöhyke tarkoittaa maankäyttö- ja rakennuslain tulkintaa siten, että asumisen sijoittumista pisteytetään ilmaston, kyläyhteisön ja yhteiskuntarakenteen eheyden perusteella. Hyvä tarkoitus kääntyy pisteytyksessä itseään vastaan.
Ilmastokriteereissä korostuu liikenne eli etäisyys palveluista. Kylärakenne on Hämeessä lähtökohtaisesti hajautunut ja sijaitsee kulkureittien varrella.
Uusi rakentaminen on miltei väistämättä tämän historiallisen rakenteen vastaista. Yhteiskuntarakenteiden eheys taas edustaa keskusjohtoista pakkopolitiikkaa, jonka ei pitäisi kuulua 2020-luvun Suomeen.
Hämeenlinnassa näille edullisimmille vyöhykkeille määriteltiin lopulta hieman yli puolet rannoista ja asuinpaikoista. Se on enemmän kuin monessa muussa kaupungissa, kuten Tampereella.
Maaseudun asukkaat eivät ole kokeneet kriteereitä tasapuolisiksi tai tarpeellisiksi. Valtuusto päättikin toukokuussa, että runsaan puolen vuoden kokeilujakson jälkeen vyöhykejakoon palataan. Mukavaa on ollut nähdä, että loma-asumisen vakinaistamiselle on alkanut tulla tukea kaikista puolueista, myös vihreistä.
Asumisen vapauden vastustaminen on silti edelleen vahvaa. Pelot liittyvät oletuksiin palveluvaatimuksista ja infran rakentamisesta.
Keskustelusta unohtuu, että mökkiläiset ovat itse rahoittaneet tupansa, tiensä, vesijohtonsa, jätevetensä tai liikkumisensa. Kunnan kukkaroa he koettelevat vain silloin, kun maksavat sinne jokavuotiset kiinteistöveronsa.
Aidon monipaikkaisuuden ja maaseudun renesanssin tielle asetellaan siis edelleen tarpeettomia poliittisia esteitä. Tälle ei ole järkiperusteita. Jopa urbanismin airueena tunnettu aluetutkija Timo Aro on hiljattain taipunut hyväksymään monipaikkaisuuden ”muutaman kunnan” tulevaisuuden kasvuvisiona.
Ehkäpä myös Pekka Nuortevan perusteltu näkemys rannalla asumisesta päätyy vihdoin myös vihreän kaava-ajattelun kaanoniin. Syytä olisi.