Näin kosteikot ja tulvatasanteet suojelevat Itämerta – ja samalla peltoja
Kolme töyhtöhyypän munaa on maastoutunut alkukesän auringon kuivaamaan peltoon. Harjaantumattomalta silmältä rauhoitetun linnun pesä jäisi pellossa helposti huomaamatta, mutta ei inkoolaiselta maanviljelijältä Kristofer Örnmarkilta.
– Nostin tässä kohtaa kylvökoneen ylös, hän kertoo ja osoittaa aluetta pesän ympärillä.
Muitakin uhkia kuoriutumattomilla linnunpoikasilla on: monena keväänä ja syksynä pesän kohta pellossa on ollut tulvaveden peitossa.
Örnmark kertoo, että sateet ja sulamisvedet saavat peltojen välistä kulkevan uoman tulvimaan, kun ylempää vauhdilla tulevan veden virtaus hiljenee tasaisella pellolla ja maa-ainesta on kerääntynyt tukkimaan uomaa. Veden alle on viljelijän mukaan aiemmin jäänyt karkeasti arvioiden noin 20 hehtaaria peltoa.
– Jos alan on jo kylvänyt ja lannoittanut ja hehtaarille on mennyt siementä ja lannoitetta 150–200 euron edestä, aika isot rahat menee hukkaan. Jos lisätään työ ja menetetty sato, hukkaan menevä summa voi olla jopa 400–500 euroa hehtaarilta, hän sanoo.
Nyt uoman yläjuoksulle naapurin puolelle on yhteistyössä ympäristöjärjestö WWF:n kanssa rakennettu kaksi kosteikkoa ja Örnmarkin puolelle kaksi kivettyä pohjakynnystä hidastamaan veden virtausta.
Lisäksi on tehty puolentoista kilometrin pituinen kaksitasouoma eli Inkoonjoen ympärille rakennettu tulvatasanne, joka hidastaa veden virtaamaa ja nousua pellolle sekä samalla ravinteikkaan maa-aineksen kulkeutumista vesistöihin.
Örnmark on laskenut, että kaksitasouoma pienensi pellon pinta-alaa alle puoli hehtaaria. Todellinen pienennys jää kuitenkin vähäisemmäksi, sillä hän aikoo hyödyntää uoman tieltä kaivettua maa-ainesta laajentaakseen peltoalaansa vanhaan hiekkamonttuun noin 0,2 hehtaarin verran.
Vesikään ei nouse enää yhtä korkealle ja laskeutuu nopeammin. Lisäksi viljelijä katsoo hyödykseen sen, etteivät arvokkaat ravinteet ja maa-aines häivy tulvaveden mukana.
Ravinteiden kulkeutumisen pysäyttäminen on myös ympäristöjärjestöjen syy olla mukana vesienhallinnassa. Itämeren suurin ongelma on rehevöityminen, ja suurin ravinnekuormitus tulee juuri maa- ja metsätaloudesta.
Kun luontaisia vedenviipymäpaikkoja on muokattu, eli esimerkiksi soita ojitettu, järviä kuivatettu pelloiksi ja metsiä avohakattu, valuma-alueiden vedenpidätyskykyä on merkittävästi heikennetty. Muuttuvissa ilmasto-oloissa tilanne pahenee entisestään.
WWF:n sisävesivastaava Jenny Jyrkänkallio-Mikkola sanoo, että tehokkain keino hillitä ravinteiden kulkua on katsoa valuma-alueita kokonaisuutena ja valita kullekin alueelle ja maankäyttösektorille sopivat keinot.
Esimerkiksi kaksitasouomien ja kosteikkojen rakentaminen soveltuville paikoille valuma-alueella ja uomaverkoston yhteydessä vähentää Itämereen päätyvää ravinnekuormitusta.
Lisäksi kosteikot ovat luonnon monimuotoisuudelle hyvin merkityksellisiä, sillä niissä viihtyy aivan omanlaisensa lajisto. Kosteikot ovat maailman uhanalaisimpia elinympäristöjä, joita tuhoutuu maankäytön muutosten vuoksi kolme kertaa nopeammin kuin metsää.
Länsi-Uudellamaalla monet maanomistajat ovat lähteneet mukaan niin WWF:n kuin muiden toimijoiden vesiensuojeluhankkeisiin. Osaa kiinnostavat esimerkiksi kosteikot siksi, että niiden myötä lintubongaus tai metsästäminen onnistuu omilla mailla.
Ja lintuja todella näkyy – muitakin kuin töyhtöhyyppiä. WWF:n Inkoon Mossaniin rakentamalla kosteikkoalueella uiskentelee Suomessa erittäin uhanalaiseksi luokiteltu mustakurkku-uikku, laulujoutsenpariskunta sekä pikkuisia telkänpoikasia.
Kosteikoilla on myös tehty taidetta: urakoitsijat ovat muotoilleet kosteikkojen saarista muun muassa pandan pään, sydämen, punajalkaviklon ja lentävän joutsenen muotoisia.
Ympäristöjärjestöjen toiveena on saada sama henki leviämään muuallekin Suomeen. Jyrkänkallio-Mikkola korostaa, että ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan myös nyt hyvässä ja erinomaisessa tilassa oleviin vesistöihin.
Esimerkiksi Saimaan alueen kirkkaita vesistöjä uhkaavat hänen mukaansa ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvä sadanta ja vesistöjen tummuminen.
Jyrkänkallio-Mikkola painottaa myös, ettei vesiensuojelu ole ”rahan kaatamista jokeen”. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kosteikkohankkeiden suunnittelulla, urakoinnilla ja seurannalla on työllisyysvaikutuksia. Lisäksi ne parantavat ruokaturvaa, kun tulvia hillitsemällä saadaan vähennettyä satovahinkoja ja hyödynnettyä lannoitteet tehokkaammin sekä vettä varastoitua kuivina aikoina.
Toimien vaikuttavuutta mitataan muun muassa vedenlaatua ja veden pidätyskykyä tarkkailemalla sekä monimuotoisuutta seuraamalla.
Itämeren rehevöitymisongelmaa tehokkaatkaan keinot eivät hetkessä ratkaise. Koska meri on matala ja veden vaihtuvuus siksi hidasta, ihmisten mereen syytämä aines pysyy siellä pitkiä aikoja.
Sisäinen kuormitus eli pohjaan varastoituneiden ravinteiden vapautuminen hapen vähetessä kiihdyttää huonoa kehitystä entisestään.
Ongelmia riittää: Suomen luontopaneelin maaliskuussa julkaistussa Vedenalaisen luonnon köyhtyminen Suomen rannikkoalueilla -raportissa kerrottiin, että luontokatoa esiintyy kaikkien Suomen merialueiden rannikkovesissä ja yhteensä 45:llä eri tavalla.
Suomen ympäristökeskuksen tutkimusprofessori Maiju Lehtiniemi kertoo kuulleensa Itämerta verrattavan monisairaaseen potilaaseen. Se, miltä meren vointi vaikuttaa, riippuu siitä, mitä asiaa tarkastellaan.
Summaten hänen mukaansa kuitenkin voi sanoa, että sadan vuoden takaiseen verrattuna Itämeren tila on heikompi, mutta 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen verrattuna esimerkiksi ravinnepitoisuuksien suhteen tilanne on parempi.
– Ihmistoiminta oli kaikkein suurinta ja haitallisinta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun Itämerta käytettiin roska-astiana. Sitten herättiin, ettei se toimi, ja maatalouden, teollisuuden ja asutuksen päästöjä alettiin rajoittaa.
Hyvää kehitystä on tapahtunut esimerkiksi haitta-aineiden sekä elohopean ja muiden raskasmetallien pitoisuuksissa. Lehtiniemi huomauttaa, että muun muassa dioksiinien ja PCB-yhdisteiden määrä on vähentynyt merkittävästi.
– Moni varmasti muistaa ajan, kun Itämeren silakkaa ei suositeltu syötäväksi, kun dioksiinipitoisuudet olivat niin korkeat, hän sanoo.
Maanomistajien osallistuminen järjestöjen hankkeisiin on täysin vapaaehtoista. WWF:n Jyrkänkallio-Mikkola toivoo myös poliittisten päättäjien ymmärtävän, että vesiensuojelua on tehtävä valuma-aluetasolla pitkäjänteisesti.
– On huipputärkeää, että niin kauan kun toimet ovat vapaaehtoisia, jonkun täytyy olla innostamassa maanomistajia mukaan. Koordinoiva taho voi selvittää valuma-alueen maankäytön muutoksia ja tuoda taloudellisia resursseja kohteiden rakentamiseksi, hän sanoo.
Itämeren suojelussa ei ole kyse vain siitä, että kalaa syövät saavat puhdasta kalanlihaa lautaselleen tai että mökkeilijät voivat uida puhtaissa vesissä. Syken Lehtiniemi muistuttaa, että maailmanlaajuisesti merillä on merkittävä rooli hiilen kierrossa ja ilmastonmuutoksen tasaajana.
– Myös Itämeri on tässä mukana omana pienenä palanaan.