Totuutta etsimässä
Eduskunnan keskustelukulttuurista on puhuttu vuosia. Monen mielestä se on mennyt huonompaan suuntaan. Mutta politiikassa ei ole rikki ainoastaan puhetapa. Sisällön kanssakin on ongelmia.
Taustalla on suurempi yhteiskunnallinen muutos. Olemme siirtyneet tietoyhteiskunnasta mediayhteiskuntaan.
Tietoyhteiskunnassa valta oli sillä, jolla oli paras ja ajankohtaisin tieto. Perinteisen tietoteorian määritelmän mukaan tieto on perusteltu tosi uskomus. Jotta siis esitetty väite olisi tietoa, sen on täytettävä kaikki kolme kriteeriä: 1) hyvin perusteltu, 2) tosi ja 3) uskomus.
Mediayhteiskunnassa vallan ovat saaneet pelkät uskomukset eli mielipiteet. Niitä arvostetaan sosiaalisen median välineissä yhtä korkealle riippumatta siitä, voidaanko niitä perustella hyvin tai ovatko ne edes tosia.
Ihmiset uskovat sen viestin totena, joka heitä miellyttää ja joka vastaa heidän ennakko-odotuksiaan. Vaikka pöytään lyötäisiin faktat, ei mielipide yleensä enää muutu.
Haasteelliseksi tämän on tehnyt politiikassa se, että sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä politiikan teon paikka. Siellä voit saada oman viestisi leviämään jopa paremmin kuin eduskunnassa pidetyn puheen kautta.
Samalla on syntynyt monenlaisia lieveilmiöitä. Kun asiallisilla ja fiksuilla kommenteilla ei saa reaktioita ja klikkauksia, kielenkäyttö on koventunut. Tämä koventunut kielenkäyttö on levinnyt sitten eduskunnan istuntosaliin.
Olen joskus käyttänyt vertausta, että eduskunnan täysistunto on kuin tahallisen toisten väärinymmärtämisen MM-kilpailut. Twitter taitaa sitten olla olympialaiset. Kummassakaan kisassa kukaan ei ole voittaja, vaan kaikki häviävät. Päätöksenteko kärsii, jos tärkeistä asioista ei keskustella asiallisesti. Viime kädessä kärsijänä on isänmaamme Suomi.
Vielä huolestuttavampaa on se, jos yhteiskunnallinen päätöksenteko alkaa irtaantumaan tosiasioista. Näin on osittain käynyt elpymispaketin kohdalla. En väitä ollenkaan, etteikö eri arvopohjalta tai perusteilla voisi päätyä hyvinkin vastustamaan tai kannattamaan tuota pakettia. Asiasta on kuitenkin hankala edes keskustella rakentavasti, jos osapuolet eivät jaa samaa tietopohjaa.
Sellainenkin ilmiö näyttää levinneen, että ihmiset uskovat mieluummin sosiaalisen median helppoheikkejä kuin virkavastuulla toimivan ministerin sanoja. Viralliselle dokumentille tai valtiosopimuksen tekstille ei anneta enempää painoarvoa kuin Facebook-päivitykselle.
Entinen Yhdysvaltain senaattori Patrick Moynihan sanoi aikoinaan, että ”jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen, mutta ei oikeutta omiin faktoihin”. Tästä kiinni pitäminen auttaisi rakentavan keskustelun syntymistä.
Hyvään puhetapaan kuuluu, että saa kertoa omat mielipiteet, mutta ei vääristäen toisten viestiä ja puhua muunneltua totuutta siitä mitä toiset ovat sanoneet.
Kaunis käytös ja toisia kunnioittava puhe ei kuulu ainoastaan politiikkaan. Me kaikki voimme vaalia sitä elämässämme ja kaikkialla missä puhumme tai kirjoitamme. Jos tässä onnistumme, meillä kaikilla on mukavampaa.
Ranskalainen filosofi ja matemaatikko René Descartes esitti aikoinaan teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, että on ehkä olemassa jonkinlainen ilkeä kaikkivoipa pahahenki, joka tuottaa yksilölle sen havainnot, jotka antavat täysin virheellisen kuvan todellisuudesta.
Minulla on tullut sama mieleen, vaikka ei kai Renellä voinut olla aavistustakaan somesta.