Odotammeko ladun aukaisijaa?

Puheenvuoro

Olen tarkoituksella ottanut heinäkuussa etäisyyttä uutisiin ja pintapöhinään. Navetan fyysinen arki ilonaiheineen ja suruineen antaa ajattelulle hyvän kehikon. Politiikan uutisten aiheet tuntuvat välillä kovin tekemällä tehdyiltä ja heppoisilta, arkielämästä etääntyneille.

Ison osan aivotyöstä on vienyt Keskustan tilan pohtiminen. Tilanteemme herättää monenlaisia tunteita, eikä huoli ole niistä pienin. Muitakin tunteita herää, varsinkin kun lukee kannanottoja ja mielipiteitä, joita eri toimijat puolueemme tilasta kirjoittavat.

Jokaisella kirjoituksella on oma taustamotiivinsa, joskus näkyvämpi, toisinaan enemmän piiloon jäävä.

Monilla politiikan toimittajiksi itseään tituleeraavilla tyylilaji on katastrofihakuisuus: vihdoin se toteutuu, Keskusta ajetaan viimeiseen auringonlaskuun. Toimittajat reteinä cowboyna, Keskustan kenttäväki kuin hajallaan oleva karjalauma.

Onhan tätä viimeistä auringonlaskua ennustettu kuusikymmentä vuotta.

Henkisesti ja/tai omilla valinnoillaan itse itsensä Keskustan kaapin päälle sijoittaneiden kommenteissa on usein vähintään piilokirjoituksella toteamus, että ahdinkomme syy on puolueemme puolue-eliitin kovakorvaisuus ja haluttomuus keskusteluun.

Minulle on jäänyt epäselväksi, mitä joukkoa tarkoitetaan, kun puhutaan puolue-eliitistä? Puoluejohtoa, puoluehallitusta, puoluevaltuustoa vai eduskuntaryhmäämme? Huono on ”herraonnemme”, jos kerta toisensa jälkeen onnistumme sellaisen joukon valitsemaan, että kuuloluu tai omatunto kovettuvat heti valinnan jälkeen.

Mitä avoimen ja perusteellisen keskustelun kaipaukseen tulee, niin hassua on, että usein tällaisen keskustelun toivoja ei itse pysty tuottamaan edes siemenvettä tuolle keskustelulle.

Joissakin kannanotoissa todetaan, että syy nykytilaamme on Sipilän hallituksen teot. Köyhän asia ja oikea alkiolaisuus on unohdettu ja siksi kansa on kääntänyt meille selkänsä.

Onko tällaisen julistaja miettinyt asiaa loppuun?

Mitä tapahtuu, jos Suomen peräsimessä on liian usein pääministeri ja puolue, joka pohjaa tekonsa sille, mistä arvelee saavan kansan suosion eikä sille, mikä turvaa Isänmaamme tulevaisuuden? Miten köyhän asiaa hoidetaan kestävästi, jos vaalilupaukset rahoitetaan ottamalla lisää velkaa? Miten sellaiseen taloudenpitoon suhteutuu arvomme ylisukupolvisesta vastuunkannosta?

Menestyäksemme tarvitsemme itsetuntomme takaisin. Niin kollektiivisesti puolueena kuin yksilötasolla. Puoluehan koostuu yksilöistä. Minä olen ylpeä siitä, mihin väistyvä puolueemme puheenjohtaja pystyi. Kaikesta repimisestä ja henkilöön ja myös läheisiinkin menevästä mustamaalaamisesta huolimatta Juha Sipilä jaksoi uskoa tavoitteeseensa laittaa Suomen talous kuntoon. Ihmemies, jonka sitkeyden arvon mekin voisimme nähdä, mutta ainakin jälkipolvet tulevat tunnustamaan. 

Valitsemme puolueellemme uuden puheenjohtajan kuukauden kuluttua.

Lähimenneisyydestä kannattaa ottaa se oppi, että emme odota, että uusi puheenjohtaja yksin tuo valon ja raivaa tien menestykseen. Se on liian suuri risti yhdelle ihmiselle ja muutoinkin ontto ajatus. Keskusta olemme me kaikki.

Jokainen osaltamme vastuussa siitä, minne latu tehdään ja millaisia voiteita suksen pohjaan valitaan – ja millaisella palolla ladulle lähdetään.

Kirjoittaja on keskustan varapuheenjohtaja

Hannakaisa Heikkinen Kirjoittaja on keskustan varapuheenjohtaja ja kolmannen kauden kansanedustaja Kiuruvedeltä.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen