Keskustalaisen yhteistyön paradoksi
“Keskusta on sillanrakentajapuolue”. “Keskusta on yhteistyön puolue.” “Keskusta on keskellä”. Kuulostaako tutulta?
Viime vuodet ovat saaneet minut kyseenalaistamaan tämän. Sipilän hallituksen ajan saimme kuulla myös keskustalaisten suusta, miten olemme muuttunut oikeistoporvaripuolueeksi, kokoomuksen maalaisosastoksi. Moni haikaili silloin punamultaan.
Nyt olemme olleet puolitoista vuotta punamultahallituksessa. Yllättäen olemmekin vihervasemmistolaisia. Mikseivät muut puolueet kuule, että heistä on tullut keskustalaisia puolueita, kun ovat meidän kanssa samassa hallituksessa?
Eduskuntavaalien jälkeen maalailtiin, että Suomi olisi siirtymässä ruotsalaiseen tapaan blokkipolitiikkaan. Tällöin juuri keskusta olisi vaa’ankielen asemassa valitsemassa, nouseeko valtaan vasemmistolainen vai oikeistolainen hallitus.
Ei keskusta määritä, onko hallitus oikeistolainen vai vasemmistolainen. Keskusta määrittää kuinka keskustalainen hallitus on.
Minulta on usein kysytty, tekisinkö ennemmin yhteistyötä kokoomuksen vai demareiden kanssa.
Vastaan aina, että riippuu kumman kanssa minulla on sillä hetkellä samat päämäärät, joita kohti mennä.
Yhteistyö ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi unohtaa oma linja. Eikä yhteistyö ole sitä, että yhteistyökumppanit saavat olla varpaillaan pelkäämässä, kaatuuko hallitus hetkenä minä hyvänsä.
Meidän ei myöskään pidä sortua vastustamaan muiden esityksiä vain siksi, että ne tulevat tietyn puolueen suunnalta.
Olemalla ainaisia vastarannan kiiskiä, emme voita suomalaisten luottamusta takaisin.
Sen sijaan pysymällä yhdessä sovitussa ja tekemällä rohkeasti omia avauksia, joihin kutsumme myös muut mukaan, voimme olla sitä, mitä tavoittelemme: sillanrakentajia.