Jäsentä vai organisaatiota varten?
Sitran asiantuntijat Liisa Hyssälä ja Jouni Backman julkaisivat reilu viikko sitten Kansanvallan peruskorjaus -työpaperin, joka etsii ratkaisuja kansanvallan uudistamiseksi.
Yli sadan yhteiskunnallisen vaikuttajan haastatteluun ja muuhun laajaan lähdeaineistoon perustuva raportti toteaa alkusanoissaan, etteivät ”suomalaisen demokratian sadan vuoden takaa kumpuavat rakenteet ja toimintatavat enää pysty vastaamaan yhteiskunnan muutokseen”.
Paperissa esitellään yli 50 toimenpide-ehdotusta niin puolueiden, eduskunnan kuin valtioneuvostonkin uudistamiseksi.
Yhdyn kirjoittajien arvioon: puolueiden pitää uudistua. Sitä ei voi väistää. Puolueet eivät kerää tilaisuuksiinsa ja vaalikampanjoihinsa aatteen innostamia jäseniä ja kannattajia laisinkaan samoissa määrin kuin joskus ennen. Moni muu ala houkuttelee ihmisiä enemmän.
Usein lääkkeeksi esitetään sääntöuudistusta tai organisaatiomyllerrystä. Omalta osaltani voin todeta, että eivät Keskustan säännöt ole koskaan olleet este uusien toimintatapojen kehittämiselle. Kyse on jostain muusta.
Keskustassa on viime vuodet työstetty järjestö- ja sääntöuudistusta. Tavoitteena on ollut helpottaa jäsenten vaikutusmahdollisuuksia ja purkaa paikoin raskaaksikin koettua järjestöbyrokratiaa. Silti uusien toimintatapojen synnyttäminen on ollut hidasta eikä jäsenmäärä ole kasvanut.
Tosin tarve organisaationkin uudistamiselle tuli vastaan edellisen kerran helmikuussa Pohjois-Pohjanmaan piirin järjestöpäivillä. Kysyin paikalla olleilta noin sadalta hengeltä, kuinka monen omassa paikallisyhdistyksessä linjataan politiikkaa. Vain noin joka kymmenes paikalla olleista nosti kätensä. Yhä enemmän valmistelu ja kannanmuodostaminen on siirtynyt kunnallisjärjestöihin ja piireihin.
Nykyisenkaltainen järjestörakenne on perua vuodelta 1906. SDP:n puoluesihteeri Yrjö Sirola esitti 22.8.1906 Oulun puoluekokouksessa mallin:
”Näin siis tulisivat olemaan uuden järjestyksen kulmakivinä kunnallisjärjestöt, nämä yhdessä yhtyvät yhdeksi vaalipiirijärjestöksi, piirikokousten ja piiritoimikuntien kautta, pitäen silmällä piirinsä lehtiä ja valtiollista menettelytapaa ja kunnallisjärjestöjen kanssa yhteisesti muodostavat puolueen, jonka toiminnan määrittelee puoluekokous.”
Hyssälän ja Backmanin raportin jäljiltä on virinnyt kaivattua keskustelua, miten toimenpide-ehdotusten kanssa pitäisi edetä tai onko heidän lopputulemansa oikea. Esimerkiksi SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner sekä Ellun Kanojen Jukka Manninen arvelevat tarvittavan paljon suurempaa muutosta ja uudistamista.
Manninen peräänkuuluttaa kunnon disprutiota, ei pitäytymistä ainoastaan vanhan järjestelmän peruskorjauksessa. Jungner esittää oman kymmenen kohdan listansa, jonka hän katsoo vauhdittavan vanhan järjestelmän muuttumista.
Jungnerin listalta löytyvät niin puolueen perustamisen helpottaminen sähköisen tunnistautumisen avulla, puolueveron kieltäminen ja kansanedustajien oikeus päättää kuukausittain, mille poliittiselle liikkeelle hänen puoluetukensa menee.
Puolueiden uudistaminen on vaikeaa. Ja jos uudistetaan, halutaan samalla pitää kiinni myös vanhasta ja tutusta, ymmärtämättä että joskus pitää uuden tieltä purkaa entistä.
Monesti hallintorakenteita muutetaan ulkoisten tekijöiden paineissa, kuten vaalien yhteydessä.
Vaikka uusia liikkeitä syntyy, perinteiset puolueet tulevat vaikuttamaan pitkään. Ne hakevat, ja niiden pitääkin hakea, uusia muotoja. Mielestäni on kuitenkin turhaa, että ne tekevät sitä yksin.
Puolueiden pitäisi alkaa yhdessä, rohkeasti, kehittämään uudenlaisia tapoja toimia, järjestäytyä, palvella kansalaisia ja ennen kaikkea vaikuttaa.
Kirjoittaja on keskustan puoluesihteeri