Herätys poliitikot — meillä ei ole varaa tuhota koulutusta!
Varma eduskuntavaalien merkki on laukalle lähtenyt keskustelu koulutuspolitiikan tavoitteista.
2000-luvun aikana koulutuspolitiikasta on tullut poliitikkojen ratkaisujen utopistinen aarrearkku: poliitikkojen puheissa muutokset ja uudistukset eri koulutusasteille näyttävät ratkaisevat yhteiskunnan viheliämmätkin sekä monimutkaisimmat ongelmat.
Valitettavaa kuitenkin on, että uudistuskiima on palvellut lähinnä poliitikkoja sekä poliittisia päämääriä, ja päätöksentekijöiden uudistusvimman jalkoihin ovat jääneet opiskelijat, opettajat sekä itse koulutuspolitiikka.
Poliitikkojen saappaiden alle jääneen koulutusjärjestelmän onkin kuvattu olevan kriisissä. Takavuosien “koulutuksen mallimaa” -pokaalit ovat siirtyneet hiljalleen muihin maihin, kun nuoret oppimistulokset ovat heikentyneet ja pahoinvointi lisääntynyt.
PISA-tutkimusten mukaan suomalaisten lasten ja nuorten oppimistulokset ovat parin viimeisen vuosikymmenen aikana heikentyneet huomattavasti. Samanaikaisesti pahoinvointi sekä yksinäisyys ovat lisääntyneet ja jaksaminen sekä tyytyväisyys elämään heikentyneet.
Huoli koulutusjärjestelmän menestystarinan jatkumisesta onkin aito ja yhdessä jaettu, mutta konkretia ja teot kuitenkin uupuvat.
Olisiko siis aika pysähtyä ja palata perusasioiden äärelle myös koulutuspolitiikassa?
Koulutuspolitiikka on viimeisten vuosien aikana kaivannut työrauhaa. Jatkuva oppipolun eri palasten hämmentäminen ja uudistaminen ovat aiheuttaneet lähinnä epätietoisuutta sekä -varmuutta. Muutos ei ole ollut eduksi opiskelijoille, opettajille eikä tulevaisuuden työelämälle.
Samalla koulutuksen saavutettavuuteen on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Jokaiselle on turvattava mahdollisuus koulutukseen riippumatta lompakon paksuudesta tai kodin postinumerosta. On taisteltava koulutuksen elitismiä vastaan.
Koulutusjärjestelmän menestystarinan kulmakivestä, saavutettavasta ja maksuttomasta koulutuksesta, on pidettävä jatkossakin kiinni eikä koulutuksesta saa muotoutua kauppatavaraa.
Koulutuspolitiikka ei ole oikotie onneen, vaikka koulutuksella onkin keskeinen asema yhteiskunnan menestystarinassa.
Se ei ole itseisarvo. Päättäjien korulauseiden sijasta koulutuspolitiikka tarvitseekin riittävästi resursseja sekä pitkäjänteistä ja ennakoitavaa kehittämistä.
