Onneksi on myös fiksuja päättäjiä
Pakko tunnustaa. En enää jaksa kuunnella poliitikkojen niin sanottuja keskusteluja.
Uskoisitte jo, että tahallinen väärinymmärtäminen, toisten puheiden päälle huutaminen, typerä naljailu ja toisen häpäisy aiheuttavat joukkopaon televisioiden ja läppäreiden ääreltä.
Ihan oma, vastenmielinen lajinsa ovat nämä huuhaa -tiedon levittäjät.
Toivon hartaasti, että kuntien päättäjiksi ei valita ammatikseen trollaavia, pettyneen lapsen asteelle jääneitä, itkupotkuraivareiden eksperttejä, twitterissä meluavia.
Kannattaisi aina muistaa, että oma kotikunta ansaitsee parempaa.
Jos haluat pullistella, mene salille tai kiipeä Everestille. Älä piinaa meitä muita riitelylläsi, loputtomalla vallanhalullasi ja inttämisen tarpeellasi.
Voitte heti huokaista helpotuksesta. En ole pyrkimässä mihinkään. Kotisohvalta on paljon helpompaa arvostella ja joskus kannustaakin arjen raatajia, asioidemme hoitajia.
Näiden kuplakuukausien aikana on ollut ilo lukea niin sanottua painavaa asiaa.
Ilmoittaudun Barack Obaman fanijoukkoon. Obaman Luvattu maa, 870 sivua, käy hyvin maratonista.
Vautsi sentään, mikä ero voi olla presidenteissä!
Toinen raivosi yötä päivää Twitterissä, toinen keskittyi viranhoitoonsa.
Uskon edelleen vakaasti, että päättäjille tekee oikein hyvää, mitä enemmän he ovat lukeneet jo ennen kuin aloittavat vastuullisissa töissään. Tiedon pänttäämisen lisäksi kannattaa lukea kaunokirjallisuutta, esseitä, runoja.
Obaman tekstistä näkyy läpi hyvä pohjakoulutus, kunnioitus muita ihmisiä kohtaan ja vielä sekin, että entinen pressa on sopeutunut uuteen elämäänsä. Kuuluisa keltainen neste ei ole noussut päähän eikä menneistä tarvitse tuntea ikuista katkeruutta.
Obama kutsui vuonna 2011 Trumpia spektaakkeliksi. Tuskin hänkään osasi ennustaa, minkälaisiin mittoihin tuo spektaakkeli kasvoi.
Synkkien uutisten keskellä pohdimme joskus toimittajakollegojen kanssa, että iltauutisia katsovat tarvitsevat nitroja.
Toinen painavaa asiaa sisältävä, fiksun päättäjän kirja on ex-pääministeri Esko Ahon Mustien joutsenten vuosi.
Aho keskittyy myrskyisään vuoteen 1991.
Pandemian keskellä on hyvä muistaa, että ennenkin on ollut vaikeaa. Neuvostoliitto -niminen jättiläinen katosi kartalta ja Suomi ajautui markkoineen hurjaan syöksykierteeseen.
Synkkien uutisten keskellä pohdimme joskus toimittajakollegojen kanssa, että iltauutisia katsovat tarvitsevat nitroja. Samoja sydänlääkkeitä suositeltiin myös uutisten kirjoittajille.
Esko Ahokin on klassikkonsa hyvin lukenut ja osaa rakentaa draaman kaaren niin, että kirja pitää otteessaan.
Asiallisena päättäjänä hän ei syyllisty jälkiviisauteen eikä lyttää rumasti poliitikkokollegojaan, ei edes oman puolueensa vahvoja vaikuttajia.
Ahojen lapsenlapsille omistettu kirja on varmasti mielenkiintoista luettavaa tulevillekin sukupolville.
Nykypäättäjiä Aho kannustaa näin:
”Hyvinvoinnin perusta täytyy rakentaa osin uusiksi. Se on poliittisesti epäkiitollista ja raskastakin, mutta sitä varten yhteiskunnalliset päättäjät on valittu.”