Yhdysvaltojen koville arvoille on kannatusta Suomessakin
Tapahtumat Yhdysvalloissa viime talvena ja viime vuosina ovat saaneet ahmimaan maan arvomaailmojen syvimpiin vesiin vieviä dokumentteja.
Eurooppalaiselle se on kuin katsoisi tieteiselokuvaa, joka esittää maata, jollainen voisi olla olemassa.
Sillä erotuksella, että Yhdysvallat on.
Ylessä oli keväällä katsottavissa BBC:n tuottama sarja Kuolemaantuomitut, joka kuvaa purevasti sitä, miten kaukana keskiverto eurooppalainen ajattelu amerikkalaisista on. Sarjassa seurataan kuolemantuomion saaneiden odotusta ja oikeustaisteluja tuomion lieventämiseksi.
Kuolemaantuomitut-sarja paljastaa, miten yksiulotteista amerikkalainen ajattelu voi olla. Siinä syyttäjä sanoo suurin sinisin silmin, lempeällä äänellä, kuinka kuolemantuomio antaa uhrin omaisille oikeuden, jonka he ansaitsevat. Siitä ei puhuta mitään, ansaitsisivatko ihmiset paremman yhteiskunnan, jossa tapahtuisi vähemmän rikoksia.
Ulkolinjan dokumentissa USA:n vangitut lapset vankilan naisjohtaja kertoo ylpeänä alaikäisiin kohdistuvasta kurituksesta. Sitä tapahtuu opiksi muille, että eivät tee tuhmuuksia.
Yhdysvallat ei ole allekirjoittanut YK:n lapsen oikeuksien sopimusta. Sen sijaan siellä laitetaan jopa kymmenvuotiaita vankiloihin. Vankiloihin, lapsia.
Vankiloihin, joissa istuu jatkuvasti yli kaksi miljoonaa ihmistä.
Tuomiot ovat pitkiä ja ankaria. Vankilajärjestelmä on myös valtava bisnes, ja sitä suurempi, mitä enemmän ja pitempään vankeja linnassa on. Rikollisuus Yhdysvalloissa on huomattavasti yleisempää kuin toisenlaisen tien valinneissa länsimaissa.
Eurooppalainen kysyisi, että milloin tämän yksitotisen kriminaalipolitiikan myönteiset tulokset alkavat näkyä. Miten ennaltaehkäistään rikoksia, jos kaikki ajattelu keskittyy vain yhteen ulottuvuuteen: rankaisemiseen?
Vähäosaisuus periytyy ihonvärissä, hökkelikylissä ja automajoituksessa.
Eurooppalaisittain on hämmentävää, kuinka amerikkalaisesta päättelystä puuttuu kokonaan se, mitä ennen rikosta on tapahtunut ja miten näihin tapahtumakulkuihin voitaisiin yhdessä vaikuttaa.
Se puuttuu siksi, että ollaan Yhdysvaltain pääfundamentin äärellä.
Amerikkalaisessa unelmassa yhteiskunta halutaan pitää pienenä ja omavastuu suurena. Yhteiskunta on communism (kommunismia, äännetään ilveilemällä), joka riistää yksilöltä vapauden.
Tämän liki kyseenalaistamattoman vapaushegemonian tuloksena on varmasti kauniita tarinoita hyväosaisista onnistujista, mutta myös valtava määrä toivottomuutta. Köyhyydessä elää yli 40 miljoonaa amerikkalaista. Kodittomia lapsia on 1,5 miljoonaa. Vähäosaisuus periytyy ihonvärissä, hökkelikylissä ja automajoituksessa.
Kuulostaa unelmalta? Oma vika, jos ei pärjää?
Yhteiskunta, jossa sosiaalipolitiikka on niin ohutta kuin Yhdysvalloissa, on pelottava. Sellaisessa yhteiskunnassa ei todellisuudessa ole mitään työkaluja korjata puutteita ja parantaa yhteistä hyvinvointia.
Tälle ajattelulle on ollut kasvavaa kannatusta myös Euroopassa ja Suomessa. Sen osoittavat poliittiset virtaukset ja sen osoitti myös Koskelan tapaus, jonka ympärillä kuultiin jos jonkinlaista kuritusfantasiaa. Kun joku järkyttävä teko tapahtuu, myös osalta suomalaisia puuttuu kokonaan ulottuvuus, jossa pohdittaisiin syitä ja yritettäisiin estää tragedian toistuminen.
Myös Suomen vankiloissa istuu paljon ihmisiä, jotka ovat itsekin alun perin uhreja. Moni heistä ei ole lapsena saanut riittäviä eväitä. Osan elämä on tuomittu vaikeaksi jo päihdeäidin kohdussa. Oma vika?
On kiitollisuutta herättävää, että meillä on edelleen se communism, jossa voidaan edes yrittää tehdä jotain. Toisaalla vain kovennettaisiin rangaistuksia niin kauan, että kaikki pudokkaat katoavat silmistä.