Petri P. Pentikäinen:

Vihakupla nielaisi 2010-luvulta toivon ja teot

Blogi

Päättynyt 2010-luku oli näkemistäni vuosikymmenistä ylivoimaisesti surkein. Ei ehkä henkilökohtaisesti, mutta yleisesti.

Vuosikymmenestä erottuu kaksi sanaa yli muiden. Ilmasto ja viha. Sanat risteävät toisiaan kohtalokkaasti.

2010-luvun piti olla se vuosikymmen, kun ihmiskunta pystyy kääntämään oman toimintansa siihen suuntaan, että kiistatta etenevän ilmastonmuutoksen suurimmat uhkakuvat torjutaan.

Näin ei tapahtunut juuri millään mittarilla.

Aika on käymässä vähiin, mutta kaikkialla maailmassa siirretään vastuuta, vähätellään ja uhriudutaan. Kysytään asiaa mistä tahansa, jonkun toisen pitäisi tehdä enemmän.

Kun Osmo Soininvaara tiedustelee blogissaan, mitä tehdään ilmastonmuutoksen kiihtyessä Eurooppaan vaeltaville sadoille miljoonille ilmastopakolaisille, moni vastaa, että ammutaan. On vihan vuosikymmentä kuvaavaa, että ollaan valmiimpia vaikka sotaan kuin toimiin ilmastonmuutosta vastaan.

Onko sattumaa, että käänne ilmastotoimissa jäi tapahtumatta juuri vuosikymmenellä, jona vihamielinen ja katkera kielenkäyttö arkistui, trollaus ammattimaistui, tiedettä alettiin pilkata ja ääriliikkeet kulkivat voitosta toiseen?

1900-luvulla oli kaunis sanaparsi ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”. Nyt, identiteettipolitiikan voimistuessa on käymässä päinvastoin, ja se on demokraattisille järjestelmille tuhon tie. Kun asiat aletaan nähdä identiteetin kautta, kompromissien haku muuttuu vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Kun politiikan arkisisällöt koetaan omaa tai oman viiteryhmän egoa uhkaavina, politiikan tekoon hiipii hedelmätön aggressiivisuus. Sosiaalisen median algoritmi vahvistaa tätä kuplautumista, joka antaa kasvualustaa väärinymmärryksille ja tahalliselle harhaanjohtamiselle.

Siitä saimme esimakua loppuvuonna 2019, kun suhteeton metakka Suomen al-Hol-linjausten ympärillä jatkui ja kiihtyi, eskaloituen jouluna lentokentällä pieniä lapsia jahdanneisiin väkijoukkoihin. Myös jotkut mediat ottivat peittelemättömästi askelen uudenlaiseen uutisointiin, jossa synnytetyn tunnekuohun vahvistaminen on itsetarkoitus.

Lähettikö kohtalo vihan ja kuplat juuri tähän aikaan singotakseen itsekkään ihmisen sille peruuttamattomalle tielle, jolle se nyt on menossa?

On ahdistavaa, että ihmiskunta ei vielä vuonna 2020 myönnä, että se on aiheuttamassa tämän vuosisadan jälkipuoliskolla arvaamattomiin mittasuhteisiin kasvavan ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen katastrofin.

Siinä vaiheessa on yhdentekevää, mitä me 2020-luvun identiteettipolitiikan pikkusielut olemme kinastelleet ruokavaliostamme, lomalennoistamme ja kulutustavaroistamme. Emme toimineet – yksilöinä, yhteiskuntina emmekä ihmiskuntana. Se on oleellista ja kauheaa.

Petri P. Pentikäinen Petri P. Pentikäinen on Mikkelin Kalvitsassa vanhalla rautatieasemalla asuva vapaa toimittaja.