Uutiset ilmastosta ovat järkyttäviä, mutta järkytymmekö enää?
Maailman ylikulutuspäivää vietettiin taas varhain, heinäkuun lopulla. Se tarkoittaa, että tämän vuoden luonnonvarat on nyt kulutettu, ja loppuvuosi eletään tuhlaten toista maapallollista, jota ei oikeasti ole käytettävissä.
1960-luvun lopulla alkanut ylikulutus on siirtänyt kyseenalaista merkkipäivää koko ajan aiemmaksi. 1980-luvulla lokakuu, 1990-luvulla syyskuu, 2000-luvulla elokuu. Nyt sitten heinäkuu.
Omaa vähäpätöisyyttään ilmastokeskustelussa korostavilla suomalaisilla ylikulutuspäivä on jo huhtikuussa. Meidän elämäntavallamme siis tarvittaisiin enemmän kuin kolme maapalloa. Amerikkalaisella tyylillä viisi.
Ylikulutuksen tilastossa on yksi toivoa tuottava vuosi, ja se on 2020.
Muistamme varmaan, miksi. Ja kyllä, ei ollut mukava sulkea kokonaisia yhteiskuntia koronaviruksen taltuttamiseksi. Moni kärsi monella tavalla, niin taloudellisesti kuin sosiaalisesti.
Ihmiselämän ilmastovaikutukset kääntyivät kuitenkin vuonna 2020 siihen suuntaan, johon pitäisi mennä.
Toivoa tämä tieto tuottaa siksi, että se todistaa, miten me todellisuudessa voimme vaikuttaa yhteisen maapallomme tilaan, jos teemme asioita eri tavalla.
Oliko pelkästään kurjaa, että kuljimme vuonna 2020 enemmän luonnossa ja lähellä, ja lensimme vähemmän? Käytimme lähituotteita ja lähipalveluita, olimme paljon etätöissä ja jätimme turhat ajot tekemättä.
Valitettavasti vuosi 2020 jäi vain poikkeamaksi tilastossa. Viime vuonna ylikulutuksessa palattiin kulkutautia edeltäneelle tuhon tielle.
Maailmanjärjestys on liikkeessä, kun Venäjän barbaarinen sotaretki tuottaa erilaisia ketjureaktioita. Vaikka voimme riemuita siitä, että tapahtumat kiihdyttivät Euroopan vihreää siirtymää, toisaalla tapahtuu muuta.
Olemme saaneet taas useita varoituksia.
Viime viikolla HS uutisoi, että arktinen alue lämpenee uskottua nopeammin, ja se uhkaa laukaista ilmastonmuutoksen toisen noidankehän.
Luimme myös, kuinka suomalaiset pelastajat harjoittelevat Kreikassa maastopalojen sammuttamista, sillä sellainen on arkea tulevaisuuden Suomessa.
Olemme nähneet kuvaparit alppien sulamisesta ja videot jäävuorien romahtamisesta. Keski- ja Etelä-Euroopassa on eletty historiallisen kuivuuden kesää jo toista kertaa muutaman vuoden sisään.
Mutta emme saa aikaan käännettä. Järkyttääkö meitä enää mikään?
Parhaillaan ilmastotyötä uhkaa eniten ihmiskunta itse.
Maailmanjärjestys on liikkeessä, kun Venäjän barbaarinen sotaretki tuottaa erilaisia ketjureaktioita. Vaikka voimme riemuita siitä, että tapahtumat kiihdyttivät Euroopan vihreää siirtymää, toisaalla tapahtuu muuta.
Terroristivaltio tarvitsee uusia kavereita, ja niillä treffeillä voi syntyä fossiilisia kumppanuuksia, jotka ovat ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta vakava takapakki koko maailmalle.
Lisäksi kuivuuden ja sodan aiheuttama häiriö ihmiskunnan ruokkimisessa voi johtaa kansainvaelluksiin, väkivaltaan ja uusiin sotiin.
Myös länsimaailman johtava maapallontuhlaaja on hajaannuksen tilassa.
Presidentti Joe Bidenin ote on hauras, ja pian käynnistyvästä vaalikamppailusta tulee repivä. Siinä tuskin kisataan siitä, miten ilmastonmuutosta torjuttaisiin mahdollisimman tehokkaasti.
Jos presidentiksi valitaan 2024 häirikkö, koko maailman ilmastotyö ottaa jälleen ison askelen taakse.
Suomessakin on ensi keväänä vaalit. Ne käydään sopivasti nousevien hintojen ja kansan köyhtymisen äärellä. Persut jo ilmoittivat, että päästökauppa pitää keskeyttää.
Toteammeko taas kerran, että juuri nyt ei ole varaa ilmastotyöhön? Tuleeko sitä sopivaa hetkeä milloinkaan, Suomessa tai missään?