Someutunut media on itse iso syyllinen polarisaatioon
Aikamme keskusteluilmapiiri on lyhyesti sanottuna vastenmielinen, kuin sotaa enteilevä. Seuraukset näkyvät jo: puolueilla on vaikeuksia saada ehdokkaita jokapäiväiseen stressitilaan ajautuneeseen politiikkaan.
Myös media on huomannut tunnelman polarisoitumisen, ja on siitä pääkirjoituksissa huolissaan. Se on hurskasta, sillä median oman toimintalogiikan muutos on yksi keskeinen syy ilmapiriin kiristymiseen.
Perinteinen media on ollut jo pitempään journalistisessa kriisissä sosiaalisen median takia. Someaika ohjaa mediaa toimintamalleihin, jotka sopivat huonosti rauhan aikana, 1900-luvulla kirjoitettuihin journalistin ohjeisiin.
Reaktioita korostava somen algoritmi nostaa ylös kaikkea kulmikasta ja hylkii maltillista. Tämä logiikka on tarttunut myös ns. vakavaan mediaan. Uutisointi kärjistyy ja kepeytyy. Näytöt toimitusten seinillä laskevat klikkauksia ja ohjaavat tekemään samanlaista lisää.
Poliitikon töräytys Twitterissä on helppo ja halpa uutinen. Media palkitsee huomionhakuiset sadan merkin tölvijät, ja sivuuttaa rakentavat yhteisten asioiden hoitajat. Se on laiskaa journalismia, jossa otsikoihin päästetään somen ohituskaistaa, kyynärpäillä.
Facebookissa mediat pitävät esillä lakia rikkovia lukijoiden kommentteja, joita sitten jälkijättöisesti siivotaan. Medialle tämä reaktiomöly tuo somessa välttämätöntä huomioarvoa.
Mistä se kertoo, että ammattimainen media pitää uutisen arvoisena sitä, että somessa joku sanoi, että pääministeri näytti töykeältä Ylen pyöröovissa?
Somekohina on halpaa, mutta sitä on vaikea muuttaa bisnekseksi. Mediataloille tämä näyttää tarkoittavan omistuksen keskittymistä, lehtien yhdistymistä ja toimitusten ohenemista.
Säästölinja näkyy politiikan journalismissa. Politiikan toimituksia on supistettu. Eduskunnan kyselytunti tai välikysymykset saavat entistä massiivisempaa huomiota, vaikka niiden todellinen merkitys on liki olematon.
Puolueiden kannatuskyselyitä teetetään parin viikon välein, ja niiden valeuutisointia lähentelevään analysointiin käytetään täysin suhteeton energia.
Media hoitaa massiivisesti tätä helppoa ylätason kohinaa, jossa kaikki tiivistyy muutaman ministerin ja parin oppositiojohtajan habitukseen. Heikkoa asioiden seurantaa paikataan erilaisilla tempauksilla, joissa jalkaudutaan teatraalisesti palvelutaloon tai bensapumpulle ottamaan selvää pienten ihmisten murheista.
Se on reaktiivista journalismia, jossa kerrotaan epäkohdista sitten, kun ne ovat median huomaamatta jo toteutuneet.
Jotkut tuttavani pyrkivät vaikuttamaan epäkohtiin olemalla yhteydessä mediaan. Heidän viestinsä on karmea.
Toimituksista ei enää tahdo löytyä toimittajia, jotka seuraisivat jotain tiettyä alaa. Kaikki on alettava aina alusta, selitettävä selviäkin asioita.
Nykyihanne on ketterä yleistoimittaja, joka aamulla raportoi yhtä aihetta ja iltapäivällä toista, taikoen sen näppärästi printtiin, nettiin ja someen. Se johtaa sumuvalot päällä ajavaan journalismiin. Osataan ehkä kysyä tyhmiä, mutta ei niitä kysymyksiä, joita kunkin alan vallankäyttäjät eivät halua kuulla.
Ylätason ja ruohonjuuren väliin on revennyt journalismissa valtava aukko, jossa erilaiset etupiirit saavat touhuta vapaasti yleistoimittajien ja kohunlietsojien huomaamatta. Tässä kasvavassa aukossa tapahtuu kuitenkin suurin osa meitä koskettavista tärkeistä asioista.
Ja jos tätä ilmiötä ei oteta vakavasti, mediabisneksen alamäki kyllä jatkuu.