Onko keskustasta kadonnut itsekritiikki kokonaan?
Olin pitkän tauon jälkeen keskustan piirikokouksessa. Paikalliset huolenaiheet olivat ajankohtaisia ja aiheellisia. Miten käy soten, repeääkö oma maakunta, ja mitä keskusta asialle tekee. Tai miten keskustan siinä rytäkässä käy.
Vieraana ollut maatalousministeri piti pontevan palopuheen.
Hän oli monessa asiassa oikeassa. Keskustan aate on yhä tarpeellinen. Eniten koko Suomea puolustaa keskusta.
Eduskuntaryhmän veturi säesti: keskustan on lopetettava pää kallellaan kulkeminen. Maatalousministerin into oli niin kosketeltavaa, että hänestä kannattaisi tehdä puheenjohtaja.
Aina kun jollakin puolueella menee huonosti, huolestutaan aatteen tilasta. Vaaditaan, että aatetta pitää kirkastaa. Aletaan puhua, kuinka kenttä on päässyt unohtumaan. Luvataan kiertää kenttää. (Kaukaa?)
Keskustankaan aatteessa ei ole mitään vikaa, eikä suurempaa kirkastettavaa. Kyllä se tiedetään, mitä asiaa keskusta ajaa. Kannatusta ei kuitenkaan tule.
Näkeekö keskusta itseään ulkoapäin? Moni ihmettelee, mitä keskustalle on tapahtunut. Miksi se on kaksi vuosikymmentä kulkenut skandaalista toiseen, eikä opi mitään?
Kun Juha Sipilä valittiin puheenjohtajaksi ja hyvällä vaalituloksella pääministeriksi, moni ajatteli, että nyt on tuore kasvo hommissa, ja kohujen aika ohi.
Vaalikausi päättyi liki ennätykselliseen poliittiseen sekaannukseen. Uuden ajan pääministeristä oli tullut koko kansan kirosana, josta piti päästä eroon.
Pääministerin liikenneministeriksi ajama liikenainen oli hyvästä yrityksestä huolimatta symboli itsepäisesti ajetuille uudistuksille, joita ei kannata juuri kukaan.
Kansa antoi vaaleissa tuomionsa, keskusta kärsi murskatappion.
Kaiken tämän jälkeen keskusta oli jälleen hallituksessa. Ratkaisua voi ymmärtää konkreettisten poliittisten tavoitteiden ajamisen kannalta, mutta ei mitenkään muuten.
Kirosanapuolueen ja rökälehäviäjän päätyminen ministeriautojen kuskattavaksi on kuin kutsu katkeroitua keskustaa vastaan, äänestää vaikka populisteja.
Myös kipuilu siitä, kuinka taas ollaan vääränvärisessä hallituksessa, on omituista ja antaa kuvan yhteistyökyvyttömästä liikkeestä, joka haluaisi tehdä päätökset yksin. Millä lihaksilla niin tapahtuisi, jos kannatus on kymmenen prosenttia?
Kun Juha Sipilän asema pääministerinä heikkeni, pisti silmään, että keskustan kenttä luotti johtajaansa kuin vuoreen, vaikka kaikesta näki, että vuoren seinä lähestyy.
Samanlaista sokean luottamuksen ilmaa leijui viime vuoden lopulla, kun keskusta missasi tilaisuutensa ottaa kansa haltuun ja kertoa selkeästi, miksi se haluaa pääministeri Antti Rinteestä (sd.) eroon.
Sen sijaan keskustajohto toisteli paria sisällötöntä virkettä, jotka saivat politiikkaa vähemmän seuraavat vain hämmennyksen tilaan. Vielä hämmentävämpää oli kuulla, että tämä tyhjä esiintyminen oli kalliilla rahalla prepattua.
On tietysti kohteliasta tukea puoluejohtoa myös vastamäessä. Mutta jos jostakin puolueesta katoaa terve itsekritiikki, se ei voi nähdä itseään muusta kuin omasta näkökulmasta. Onko keskustalle käynyt näin?