Ilmastotyö ei edisty, koska luonnon alistaminen on monelle egokysymys
Luonnon puolesta ei vieläkään kannata puhua, jos haluaa kuulostaa vahvalta ja kovalta.
Olen istunut aika monessa saunaillassa, jossa ihminen taantuu pedoksi kuvaillessaan, mitä sankaritekoja hän on luontoa isännöidessään saanut aikaan. Kuunnellut, kuinka joku murisevalla äänensävyllä kehuu kohtaamistaan luontokappaleen kanssa, ”kuinka minä otin siltä nirrin pois”. Olen kuullut, kuinka automies äänessään innostunutta pingotusta selostaa, minkä kaikkien eläinten yli saa ajaa, koska väistäminen vaarantaa liikenneturvallisuutta.
Kun media tekee jokakesäiset juttunsa sankarilapsesta, jotka taltutti ison hauen, olen miettinyt, miten paljon se kertoo arvoistamme. Että luontokappaleet ovat meille jo pienestä pitäen valtiaan egoa pönkittävää saalista, eivät oikeutensa kyseenalaistamatta ansaitseva itseisarvo. Opimme jo lapsina siihen, että luonto on meitä varten ja meidän hallinnassamme.
Luonnon hyödyntämisellä, kuluttamisella tai tuhoamisella osoitetaan valtaa, joka on liki aina luonnolta pois.
Kun mukaan tulee valta, se tarkoittaa, että kaikki muutokset voivat olla jonkin tahon vallasta pois. Se taho voi olla talouselämä, valtio, maanosa tai sitten tavallinen luonnonvarojen kuluttaja.
Laaja inho vaikkapa kasvisruokaa ja sähköautoja kohtaan on muutakin kuin muutoksen pelkoa. Se on myös pelkoa oman egon haurastumisesta. Millä näyttää hallitsijan asemansa, jos ei ole lihaa ja bensiiniä?
Tämän äärellä ollaan, kun ihmiskunta yrittää nyt kovin verkkaisin tuloksin ratkoa ilmastokysymystä. Pelissä on liian paljon ja liian monenlaista valtaa.
Jos luonto kirjoittaisi ihmiskunnasta Wikipedia-artikkelin, miten mukavaa luettavaa se olisi?
Luonnon ajatteleminen kanssamme tasavertaisena tai meitä suurempana on edelleen heikkoutta ja osoitus idealistisesta epärealismista. Tunnetuimpia luonnon puolesta puhujia pilkataan ja solvataan mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Sanavarasto puunhalaajien, viherpiipertäjien ja ituhippien alentamiseen on ehtymätön.
Kun katsoo, mitä tällä vuosisadalla näyttää olevan tapahtumassa, kumpiko oli enemmän epärealistinen: Pentti Linkola vai ikuiseen kasvuun ja ilmastohuolten tuosta vaan hoitumiseen uskova yleinen todellisuus?
Linkola on kuollut, mutta nyt meillä on Thunberg, jota halveksua.
Maailman ilmastolähettiläs on nuori nainen, mutta lisäksi tarvittaisiin Matti Putkosen oloisia äijiä sanomaan, että hei ei kai me olla näin noloja, näin huonoja.
Toistaiseksi me ollaan.