Vihreät yrittävät loikata kaupunkipopulismissaan Vapaavuorenkin ohi

Vihreät ovat hätääntyneet kokoomuksen Jan Vapaavuoren kaupunkipopulismista. Niinpä ne yrittävät uudella ohjelmallaan loikata siitäkin ohi – ja hallitusta syyttämällä, tietysti.

Vihreiden teesit ovat monissa asioissa vaalipropagandan luontoista ”on kehitettävä -vaatimusta. Mukana on tietysti hyviäkin asioita, mutta aivan liian usein vedellään surutta populismin leveällä sudilla.

Silloin unohdetaan realismi ja todellisuus, ja annetaan väärää kuvaa siitä, kenen pitäisi mitäkin tehdä.

Vihreät panevat hallituksen syyksi senkin, että Helsingin yleiskaava ei ole edennyt ilman valituksia. Tämän kertoo teesien ensimmäinen allekirjoittaja, Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäki (Uusi Suomi 23.10.).

Niin Sinnemäki viittaa kintaalla niille, joiden mielestä asumisen tiivistäminen tai yksityisautoilun vaikeuttaminen eivät olisikaan oikea kehityssuunta.

Mukana on myös sellaista hallituksen syyttelyä, jonka oikeampi osoite olisi vihreät itse.

Sopii näet muistaa, että vihreät on kokenut hallituspuolue. Kun maassa on 20 viime vuoden aikana toiminut kahdeksan hallitusta, vihreät on ollut mukana kuudessa hallituksessa, keskustakin vain viidessä.

Erityisen heikoilla jäillä vihreät luistelevat energiapolitiikassa, vaikka siitä kirjoitetaan ohjelmassa paljon. Mutta ehkä hyökkäys on paras puolustus, tässäkin.

Koko valtakunnan energiapolitiikan mustin piste on yhä Helsinki.

Vihreät ryhtyi matkimaan Jan Vapaavuoren konsteja, ja syyttää nyt maan hallitusta, muistamatta omia jälkiään.

Helsingin energiantarpeesta tuotetaan kivihiilellä puolet ja toisella fossiilisella polttoaineella, maakaasulla, kolmasosa. Jopa polttoöljyä käytetään. Kun ydinvoimalla hoidetaan vielä kymmenen prosenttia, ei uusiutuvan energian osuudeksi jää kuin muutama prosentti.

Ja kuitenkin vihreät on ollut pääkaupungin toiseksi suurin valtapuolue jo pitkään.

Miksi se ei ole käyttänyt poliittista voimaansa?

Suurten kaupunkien tulevaisuus on ennen muuta niiden omissa käsissä. Ne kaavoittavat, hoitavat asuntopolitiikkaansa, päättävät päivähoidosta ja liikenteestä. Niiden vastuulla on sosiaalitoimi.

Hallitus ei varmasti estä kaupunkeja kehittymästä. Mutta sen tehtävänä on panna nyt julkinen talous kuntoon – myös niiden hallitusten politiikan jäljiltä, joissa vihreät aikanaan myötävaikuttaneet.
Siksi julkisen talouden liikkumavara ei ole suuri. Sitä paitsi hallituksen on katsottava myös koko maata.

Se, että Helsingin pormestari Jan Vapaavuori esittää kaupunkinsa veroprosentin laskua ensi vuodeksi, ei kerro erityisestä ahdingosta.

Joissakin muissa suurissa kaupungeissa talouden tila voi tosin olla huonompikin. Yksi selitys tähän on, että kaupungit joutuvat nyt maksamaan kuntaliitoksista, joita ne hamusivat. Mutta nykyhallituksella ei kuntaliitoksiinkaan ole osuutta.

Tuskinpa vihreiden kymmenessä teesissä onkaan pohjimmaltaan kyse muusta kuin kilpailusta vallasta pääkaupunkiseudulla ja muutamassa muussa kaupungissa. Vapaavuoren populismiin vastataan populismilla.

Eräänlaista siltarumpupolitiikkaa siis, vaikkakin nämä rummut ovat tuhannesti kalliimpia. Saakin nähdä, mitä seuraa, jos vihreät ja kokoomus ryhtyvät vielä ankarammin mittelemään valta-asemista suurissa kaupungeissa.

Mitähän mahtavat maakuntien vihreät – vaikkapa erä- ja maaseutuvihreät – ajatella puolueensa yhä tiukemmasta linnoittautumisesta pelkäksi suurkaupunkipuolueeksi?

Mutta tervetuloa keskustaan, jos ahdistaa.