Laaja yliopistoverkosto on Suomen menestyksen perusta ja sitä se on tulevaisuudessakin, jos keskusta saa päättää
Suomen menestyksen yksi tärkeimmistä kulmakivistä on ollut ja on yhä edelleen koulutus.
Peruskoulu on taannut kaikille oppilaille vahvan pohjan jatko-opintoihin lompakon paksuudesta tai postinumerosta riippumatta. Yhdessä korkeatasoisen opetuksen kanssa se on tehnyt Suomesta koulutuksen mallimaan.
Tasa-arvoisen koulutuspolun rakentaminen ei ollut aikanaan läpihuutojuttu. Oikeistopuolueet vastustivat kokoomuksen johdolla kiivaasti peruskoulun perustamista 1960-luvulla, sillä sen pelättiin tasapäistävän koululaisten kehitystä.
Keskusta kallistui puheenjohtajansa Johannes Virolaisen johdolla peruskoulun kannalle ja loppu on historiaa. Ilman tätä päätöstä Suomi tuskin olisi noussut niin vauhdilla maailman vauraimpien maiden joukkoon.
Peruskoulun ohella alueellisten oppilaitosten ja yliopistojen merkitys on kasvanut. Korkeakoulujen perustamisten yhteydessä käytiin aikanaan samanlaista keskustelua kuin peruskoulu-uudistuksen yhteydessä.
Laajan yliopistoverkoston pelättiin nakertavan ja hajauttavan vähäisiä tutkimusresursseja sekä heikentävän kansainvälistä kilpailukykyä. Tätä näkökulmaa on vaalittu ja vaalitaan edelleen kokoomuksessa.
Edellisen hallituksen opetusministerin ja kokoomuksen varapuheenjohtajan Sanni Grahn-Laasosen mukaan tiede- ja korkeakoulupolitiikan ”siltarumpupolitiikka” on vahingoksi Suomelle. Hajauttamisen sijasta varat pitäisi sijoittaa suurin yliopistoihin, siis lähinnä Helsinkiin.
Suomella ei ole varaa eikä järkeä sijoittaa kaikkia munia samaan koriin ja jättää samalla osa ikäluokasta kouluttamatta.
Keskustalla on tällä hallituskaudella päässyt pitkästä aikaa vaikuttamaan tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan ministerin paikalta. Toisin kuin edeltäjänsä Hanna Kosonen ja Annika Saarikko ovat tiede- ja kulttuuriministereinä keskittämisen sijaan lisänneet alueellisten korkeakoulujen aloituspaikkoja.
Keskustaministereiden toimesta myös koulutustarjontaa on lisätty. Niinpä tulevaisuudessa Oulussa koulutetaan psykologeja, Jyväskylässä ja Turussa diplomi-insinöörejä, Savonlinnassa liikunnanohjaajia, Kajaanissa sosionomeja, Seinäjoella insinöörejä ja Rovaniemellä rakennusmestareita.
Suomen pyrkimyksenä on nostaa korkeakoulutettujen määrää nykyisestä tasosta. Jos alueellisia koulutuspaikkoja ja -aloja ei lisätä, tavoitetta on vaikea saavuttaa. Kaikilla opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole varaa tai mahdollisuutta lähteä opiskelemaan kauas kotoa.
Kokemus on osoittanut, että laadukasta opetusta voi saada myös pienemmissä korkeakouluyksiköissä. Sen lisäksi, että yliopistot ovat luoneet elinvoimaa omille alueilleen, ne ovat pystyneet tekemään kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta. Oulun yliopiston mobiiliteknologian osaaminen on tästä hyvä esimerkki.
Suomella ei ole varaa eikä järkeä sijoittaa kaikkia munia samaan koriin ja jättää samalla osa ikäluokasta kouluttamatta.
Korkeakoulupolitiikan ympärillä käytävä keskustelu muistuttaa aikanaan yritysjohtajien suurista palkoista ja optioista käytyä keskustelua. Pörssiyhtiöiden johdon korkeita palkkoja puolustettiin sillä, että hyvät johtajat lähtevät ulkomaille, jos heille ei makseta kansainvälisen tason palkkaa.
Ei tullut suomalaisjohtajien ryntäystä ja aivovuotoa ulkomaille. Tuskin sitä tulee nytkään.